Pakkoruotsi.net - Kielellisen demokratian ja sivistyksen puolesta  
 

Suomen kielipolitiikka ja kieltenopetus

 
Etusivu
Pakkoruotsin ajajat
Pakkoruotsin perustelujen tarkastelua
Suomen työelämän tarvitsemat kielet
Onko Suomi kaksikielinen maa?
Suomen kielipolitiikka vs. demokratia
Kielten opiskelu kouluissa
Ruotsinkieliset kiintiöt kouluissa
Ketkä haluavat muutosta?
Keinotekoisen kaksikielisyyden kustannukset
Median sensuuri
Ruotsalainen Kansanpuolue
Miksi pakollinen ruotsi?
Kielikylpyopetus
Pohjanmaa
KIEPO-projekti
Vain toimimalla voit vaikuttaa!
Uutiset ja kannanotot
Linkit
Info
Yhteydenotto

 

 
Varastettu ilo

Olen viihdepianistin ominaisuudessani soittanut mm. FST:n ohjelmissa (viimeksi "Schlager på lager", vuonna 2002), sekä jossain määrin myös keikkaillut yksittäisten ruotsinkielisten järjestäjien tilaisuuksissa.

Minua on aina hieman ihmetyttänyt noiden ohjelmien ja juhlien toivottu kappalevalikoima. Kaikki musiikki on niin iloista ja positiivista, laulujen sanoissa tanssitaan, nauretaan ja lauletaan koko yö, sanotaan pelkästään positiivisia asioita toiselle ihmiselle, ja lisäksi aurinko aina paistaa.

Suomenkielisen puolen lauluissa taas hyvin nopeasti muistetaan, että elämä on synkkää ja ikävää, juodaan viinaa, ja surraan menetettyä ja kadotettua.

Mikä tämän eron selittää?

Eri kansoilla on tietysti erilainen historia. Siksi on jotensakin ymmärrettävää, että venäläiset ovat keskimäärin melankolisia, Välimeren alueen kansat hieman teatraalisia ja amerikkalaiset meidän mielestämme jopa tyhmän ylpeitä lauluissaan.

Ruotsin kansankin historia on erilainen kuin Suomen kansan historia.

Mutta tässäpä tuleekin ongelma. Suurin osa, joidenkin laskelmien mukana jopa yli 95 prosenttia, meidän omista suomenruotsalaisistamme kun ei olekaan juuriltaan Ruotsista tulleita, vaan ihka aitoja suomalaisia, joiden suvut etenkin 1700-luvulla ruotsinsivat nimensä ja kotikielensä. Sama historia, sama geneettinen perimä, sama maa? Mistä tuo alituinen ilo oikein tulee?

Ja toisaalta – minun isäni suku on Ruotsista (ja Saksasta) tullut, mutta minä olen saanut pääosin suomenkielisen kasvatuksen, ja koen mm. musiikin aivan samalla tavalla kuin valtaosa suomenkielisistä.

Kelvollinen tieteellinen tutkimus voisi vastata tähän, mutta aihe on ehkä yhä liian arka. Kunnon tutkimuksen puutteessa sanon siksi minä oman päätelmäni, joka saattaa hyvinkin olla oikea, mutta toivottavasti ainakin herättää keskustelua.

Jakautuneet roolit

Opettaessani pianonsoittoa olen huomannut mielenkiintoisia asioita. Niin kuin psykologit ja psykiatrit muutenkin tietävät, eri perheissä on tapana tiedostamattomasti jakaa rooleja. Joku on perheen ilopilleri, toinen syntipukki. Soittopuolella olen opettanut sellaistakin perhettä, jonka lapsista yksi kehittyi hyväksi viihdesoittajaksi (soinnuilla), yksi hyväksi klassisen musiikin soittajaksi (nuoteista) ja yksi mestariksi käyttämään korvakuuloaan. Ja tämä jako ei ollut tavoitteeni, vaan tarkoitus oli, että kaikki oppisivat kaikkea! Perheen sisäinen roolijako vain toimi.

Sama ilmiö on mielestäni siirrettävissä myös eri kansoihin. Jako menee yleensä sosiaaliryhmittäin, mutta meillä jako on muotoutunut toisenlaiseksi kielitilanteemme vuoksi.

Tästä se alkoi

Palataanpa 1700-luvulle. Maaseututaajaman laitamilla asuu kaksi Jussia, Jussi Matinpoika ja Jussi Johanneksenpoika. Varallisuusolot ovat samanlaiset, perhetausta tismalleen sama.

Jussi Johanneksenpoika miettii tykönään omaa tilannettaan. Hän haluaisi päästä myymään maatilkkunsa tuotteet suoraan kaupunkien porvareille, ja saada sillä rahaa ja vaurautta, mutta tapana on ollut, että paikallinen tilanherra on välikätenä. Tilanherra on Ruotsista tullutta väkeä, ja puhuu vain ruotsia.

Jussi Johanneksenpoika tekee mullistavan teon. Koska kerran emämaa on Ruotsi ja pääkaupunki Tukholma, hän vaihtaa perheensä kielen ja nimen. Hänestä tulee Johan Johansson. Perhe vähän vastustelee, eikä uusi kieli suju ongelmitta. Kuluu useampi sukupolvi, ennen kuin uusi kieli on oikeasti vakiintunut suvun kieleksi, ja se aksentti, joka alkuvaiheessa syntyi kun kieli oli vieras ja outo, säilyy sukupolvesta toiseen ja yhäkin.

Toisen Jussin viisas päätös

Johan Johansson menestyy, pystyy itse asioimaan valtaeliitin kanssa, saa vaurautta, ja tuntee itsensä paremmin kuuluvaksi vallanpitäjien luokkaan. Hänen jälkeläisensä vielä paisuttavat tätä myyttiä, ja joskus 1800-luvun lopulla Jussi Johanneksenpojan jälkeläiset uskovatkin jo olevansa viikinkien jälkeläisiä, jotka ovat tulleet sivistämään tätä synkkää ugrimaata, jonka asukkaat itse asiassa ovatkin mongoleja.

Jussi Matinpoika säilyy suomenkielisenä, samoin hänen sukunsa. Itsetunto ei kohene vaan laskee, kun naapurin mies ja suku menestyy ja hyötyy päätöksestään, vaikka oikeasti Jussien osaamisella ei ole mitään eroa. Ilo on astunut Johanssonien elämään, sillä kaikki sujuu helpommin, mutta sitä ei kukaan muista, että niin tapahtuu juuri Jussi Matinpojan ja hänen kaltaistensa kustannuksella. Suru ja masennus täyttää Matinpojan mielen.

Matinpojat tänään

Ja takaisin tälle vuosisadalle. Yhä edelleen on Jussien jälkeläisten tilanteessa tuo samainen ero. Johaniksi muuttuneen Jussin jälkeläiset pääsevät todistettavasti helpommin opiskelemaan, ja saavat vihreämmän oksan elämässä. Taloudellisesti vauraan aseman saavuttaneet Johanin 1800- ja 1900-luvun jälkeläiset ovat lisäksi luoneet instituutioita, joissa saman kielen puhujien taloudelliset edut yhdistyvät.

Kuvaavaa on se, että Matinpojan jälkeläisistä on tullut Johanssonien vallan ylläpitäjiä. Asiat ovat ikään kuin ne olisivat aina olleet niin. Johanssonin jälkeläisillä on oma puolue, joka rehvakkaasti kutsuu itseään ruotsalaiseksi, ja pitää eduskunnassammekin "ruotsalaista eduskuntaryhmää". Voi miten kaukana totuudesta tuo kaikki onkaan!

Ja jottei mitään muuttuisi, Matinpojan jälkeläiset äänestävät vielä eduskunnassakin kaiken tämän jatkumisen puolesta, ja säätävät uuden kielilain. Matinpojan jälkeläiset uhoavat Pohjoismaiden investointipankissa, että siellä pitää puhua myös ruotsia, vaikka oikeatkin ruotsalaiset haluaisivat puhua englantia. Matinpojan jälkeläiset opettavat yhä kouluissaan lapsilleen ruotsia väkisin, eikä sitä ruotsia, mitä Ruotsissa puhutaan, vaan sitä ruotsia, minkä Johanneksenpoika kerran opetteli.

Varastettu ilo

Minusta Matinpojan ilo on varastettu. Kerran niin tasa-arvoinen ja toisistaan huolta pitävä kansa hajotettiin kahteen osaan tämän kieliseikkailun myötä. Matinpoika laulaa sen muistoksi edelleenkin, että hänellä oli elämän valttikortit kerran kourassaan, kun taas Johanneksenpoika tanssii, iloitsee, elää pidempään ja menee huonollakin keskiarvolla jatkokoulutukseen.

Kumman on vika, sen, joka pyytää kovaa hintaa vai sen, joka maksaa sen? Matinpoikien olisi ryhdistäydyttävä, ja saatava itsekunnioituksensa takaisin. Osa sitä prosessia on Johanneksenpoikien ihailun ja peesaamisen lopettaminen. Vähemmistö ei saa hallita enemmistöä. Se ei ole demokratiaa. Se vie sen ilon, joka nyt tulisi viimein antaa takaisin!

Kieliriidat ovat typeriä

Minä itse olen sitä mieltä, että me olemme samaa kansaa. Kaksi kieltä voi olla suurikin rikkaus, jos se ei johda kohtuuttomuuksiin tai suoranaiseen vääryyteen. Missään muussa maailman maassa kuin Suomessa ei ole pienellä kielivähemmistöllä nykyisenlaisia oikeuksia. Suomenkielisen suomalaisen ei ole mitään syytä tuntea ylpeyttä järjettömästä suvaitsevaisuudestaan.

Valitettavaa on sekin, että yhteyttämme naapuriimme Ruotsiin rajoittaa vahvasti se, että pieni väestönosa pitää Ruotsia "omanaan". Luulen, että suomenkielisten suomalaisten ja Ruotsin ruotsalaisten kanssakäyminen olisi paljon runsaampaa ja rikkaampaa ilman suomenruotsalaisia.

Lisäksi pitää muistaa Ahvenanmaan erityisasema, jonka kyllä itse sallisin, koska he siellä olevat ovat ihan oikeita ruotsalaisia juuriltaan. Silti ei ole kiva katsella, miten siellä estetään ihmisiä puhumasta suomea samalla kun Manner-Suomessa pakko-opetetaan lapsille ruotsia.

Suomenruotsalaisten luoma kulttuuri on rikasta ja kiinnostavaa. Tove Janssonin hahmot, Elmer Diktoniuksen runous tai vaikkapa Linus Torvaldsin nerokkuus – kaikki he ovat antaneet meille paljon. Mutta olisi mielestäni rasistista väittää, että heidän osaamisensa johtuu juuri ruotsin kielestä. Kyllä he olisivat kyenneet suorituksiinsa suomeksikin.

Ehkäpä juuri Johan Johanssonin jälkeläisten tulisi nyt ottaa aloite käsiinsä, ja itse myötävaikuttaa siihen, että maastamme tulee oikeudenmukainen paikka kaikille.

Hyvä alku voisi olla "ruotsalaisen" eduskuntaryhmän nimen muuttaminen totuutta vastaavaksi, ja Folktingetin kaltaisen ääriliikkeen lakkauttaminen.

Richard Järnefelt
rehtori, pianisti
2005

 

 

Artikkeleita
muualta
Artikkeli-
kokoelma
Mielipide-
kirjoituksia
Eurooppalaisen Suomen kielipolitiikka
Kielivalinnat ja kielten opiskelu
Vuosituhat on vaihtunut...
Pienen pieni uutinen
Pakkoruotsia tyhmille suomalaisille
Varastettu ilo
Oppi kaksi-
kielisyydestä
Kuihtuvan puun strategia
In Finland, a battle of the tongues
Borde svenskan göras frivillig?

 

 
www.pakkoruotsi.net