Pakkoruotsi.net - Kielellisen demokratian ja sivistyksen puolesta

Suomen kielipolitiikka ja kieltenopetus

Etusivu
Pakkoruotsin ajajat
Pakkoruotsin perustelujen tarkastelua
Suomen työelämän tarvitsemat kielet
Onko Suomi kaksikielinen maa?
Suomen kielipolitiikka vs. demokratia
Kielten opiskelu kouluissa
Ruotsinkieliset kiintiöt kouluissa
Ketkä haluavat muutosta?
Keinotekoisen kaksikielisyyden kustannukset
Median sensuuri
Ruotsalainen Kansanpuolue
Miksi pakollinen ruotsi?
Kielikylpyopetus
Pohjanmaa
KIEPO-projekti
Vain toimimalla voit vaikuttaa!
Uutiset ja kannanotot
Linkit
Info
Yhteydenotto

Mielipidekirjoituksia

Sivulle on kerätty eri lähteistä (mm. sanomalehtien yleisönosastot) mielipidekirjoituksia ja kannanottoja, jotka liittyvät ruotsin kielen asemaan Suomessa. Lihavoinnit lisätty. Jos tiedossasi on aiheeseen liittyvä kirjoitus, lähetä meille siitä tieto Palaute-sivun kautta.

Opetusministeriön neuvottelevä virkamies Risto Kivelä totesi vieraskynässään (HS 13.1), että ruotsin kielellä on pohjoismaisen yhteistyömme vuoksi oltava keskeinen asema kieltenopetuksessamme myös tulevaisuudessa. Lisäksi hän esitti, että ruotsin opetukseen olisi kytkettävä myös norjan ja tanskan kielen opetusta.
Tämän vuoksi haluan tietää opetusministeriön kannan siihen, miksi pohjoismaisessa yhteistyössä ei voida käyttää suomea tasavertaisesti muiden kielten rinnalla samalla tavalla kuin Euroopan unionissakin?
Tämä menettelytapa olisi varmasti tasavertaisempi, halvempi ja helpompi kuin koko kansakunnan kouluttaminen nykyisin huonoin ruotsin oppimistuloksin. Onko opetusministeriössä suunnitteilla muutoksia kieltenopetukseen siten, että ruotsin asemaa vahvistetaan ja norjan sekä tanskan kielen opetusta kytketään ruotsin opetukseen?
– Vesa A. Niskanen, dosentti, Helsingin yliopisto (Helsingin Sanomat, Mielipide, 24.1.2006)

”Ärsyttäviä asioita on monia, pakkoruotsi niitä pahimpia. Kainuulaisena en ole koskaan tarvinnut ruotsin kieltä, ruotsalaisten kanssa puhun jokapaikan englantia. Ulkomaalaisia on mahdotonta saada käsittämään, että Suomessa, jossa on 6%:n ruotsalaisvähemmistö, joutuu valtaenemmistö opiskelemaan kieltä, jolle heillä ei ole mitään käyttöä. Venäjälle minulla olisi ollut kipeääkin tarvetta, mutta englannilla pärjää nykyään myös itänaapurien kanssa. Suomi on niin pieni kielialua ja kulttuuri, että meidän pitäisi olla, jokaikisen, aidosti kaksikielisiä: oma suomi sekä jokin isoista maailmankielistä, jota pystyisimme käyttämään todella sujuvasti ja myös kirjallisesti.”
– Raija Oranen, kirjailija, yht. maist. (Sanojen aika)

Itse Ruotsissa Göteborgissa syntyneenä mutta Vanajalle kymmenvuotiaana muuttaneena osaan ymmärtää, millaista on kuulua vähemmistöön. Osaan siis olla ymmärtäväinen siirtolaisille, sillä antaakoon kaikkien kukkien kukkia, jos vaan eivät uhkaa paikallisia valtalajeja. Kieli, ja erityisesti äidinkieli, on osa ihmisen identiteettiä ja tapaa käsitellä maailmaa - siis työkalu numero ykkönen! Mutta työkalut kehittyvät ajan tarpeiden mukaan. Ne ottavat vaikutteita, jopa sulautuvat toisiinsa; joskus jopa löydetään uusia käyttötarkoituksia vanhoille välineille. Tästä huolimatta kuuluu ihmisen perusoikeuksiin se, että hän saa käyttää niitä työkaluja, jotka ovat hänelle mukavimmat. Lapsilla ja varhaisnuorilla on parhaimmat edellytykset oppia vieraita kieliä. Tämän sanoo käyttäytymistieteet ja aivotutkimus. Koska Suomi kuuluu Pohjoismaihin ja ruotsinkielellä on täällä myös historiallinen merkitys, on mielestäni perusteltua, että peruskoulussa, joka on paikka jossa kaikki kansanosat ("yhteiskuntaluokat") kohtaavat, myös sitä opetetaan vaikka vähän pakolla. Sen sijaan lukiossa ruotsinkielen pitäisi olla vapaaehtoista, sillä vaikka lukio on yleissivistävä laitos, ei se voi katsoa vain lähialueelle ja klassisiin aineisiin. Eihän latinakaan ole enää pakollista, vaikka se oli keskiajalla ja myöhemminkin vielä Euroopan diplomatian, hallinnon sekä korkeamman opetuksen kieli. Olen sitä mieltä, että opintojen tulisi suunnata laajemmin maailmalle.
– Jarkko Kniivilä, Hämeen Sanomien keskustelu, 25.1.2006

Opetuksen on oltava monipuolista ja sen on tuettava erilaisia taipumuksia. Tämän vuoksi myös taide- ja käsityöaineiden nykyistä suurempaan tuntimäärään olisi paineita. Resursseja voisi vapauttaa tekemällä pakkoruotsi vapaaehtoiseksi aineeksi myös peruskouluissa. Ylioppilastutkinnossa tämä pakollisuus on jo poistettu, eikä seurauksena ole ollut minkään luokan katastrofia. Kuitenkin resurssit ovat lukioissakin yhä kiinni ruotsinkielen opiskelussa, koska lukiolaisten tulee suorittaa useita pakollisia ruotsin kursseja vaikka eivät itse ainetta ylioppilaskirjoituksissa kirjoittaisikaan. Siihen nähden, miten paljon käytännön hyötyä ruotsin kielestä useimmille työelämässä tai jatko-opinnoissa on, voidaan puhua yhteiskunnan resurssien huonosti harkitusta kohdentamisesta. Pakko on tämän päivän näkökulmasta erikoinen tapa motivoida opiskelijoita. Vapaaehtoisuus ja valinnaisuus ovat mielestämme parempia vaihtoehtoja kuin pakko ja tasapäistäminen.
– Ote Perussuomalaiset-puolueen vuoden 2007 eduskuntavaalien ohjelmasta

Arkkitehti Sampo Honkala vastasi 6.2.2006 aiempaan kirjoitukseeni. Vastauksensa aluksi hän väitti kirjoitukseni lähteneen sellaisesta individualistisesta ajatuksesta, että jokaisen olisi voitava käyttää aikansa itsekkääseen välittömän hyödyn tavoitteluun.
Kuten muukin opiskelu, myös kielten opiskelu vaatii työtä ja sitoutumista pitkän aikavälin hyötyjen saavuttamiseksi. Monesti käy niinkin, että suoraan havaittavia hyötyjä ei tule käytetystä työstä ja ajasta huolimatta ollenkaan. "Välitöntä hyötyä" on siis vaikea nähdä, enkä silti vastusta kieltenopetusta. Kollektiivinen hyöty ei minusta ole tässä asiassa vastakkain yksilön hyödyn kanssa; ruotsin osaajien lisäksi tarvitsemme muidenkin kielten taitajia.
"Yhteiskunta ei toimi tasa-arvoisesti, jos kommunikointi on mahdollista vain vieraalla kielellä." Ei niin, mutta tasa-arvo ei tässä asiassa voi koskaan toteutua, koska Suomessa puhutaan noin 40:ää kieltä. Olin melko huvittunut.
Sampo Honkalan väittäessä Suomessa olevan kaksi valtakieltä: Kun suomea puhuu 93 ja ruotsia 4 prosenttia, eivät kielet ole kovinkaan pitkälle rinnastettavia; ei vaikka lakikirjaan näin raapustettaisiin. Honkala jatkoi: "En ole havainnut, että kaksikielisyys olisi millään tavalla rajoittanut ruotsinkielisten kykyä oppia muita kieliä" En minäkään, mutta enpä toisaalta osaa sanoa, mistä rajoittuneisuuden havaitsisimme; Jos suomea opiskelleita ruotsinkielisiä verrataan ruotsia lukeneisiin suomenkielisiin, havaittavia eroja muiden kielten osaamisessa tuskin löytyy.
Emme kuitenkaan pääse mihinkään siitä tosiasiasta, etteikö minkä tahansa oppiaineen opiskelemiseen käytetty aika ja työ olisi pois jostain muusta: Suomalaiset tarvitsisivat jo pelkästään muiden unionimaiden väliseen kanssakäymiseen laajemman kielivalikoiman, venäjän surkeasta tilanteesta puhumattakaan. Paraskaan tulkkaus ei anna sitä "goodwilliä", jonka saa keskustellessaan vieraskielisen kanssa hänen äidinkielellään. Usein myös kulttuurieroihin tulee tutustuttua kielen opiskelun ohessa.
Minusta ei ole reilua, että nuorten opiskelutaakkaa väheksytään väittämällä "aina sinne vielä ruotsi mahtuu". Nuoret tarvitsevat elämäänsä muutakin kuin vain koulupanttäämistä aine toisensa perään. Jokaisella pakko- aineella on oltava vahvat perustelut, eikä ruotsilla ole niitä esittää. Pelko ruotsin häviämisestä tullee siitä, että oletetaan kaikkien suomenkielisten lopettavan sen lukemisen, jos pakko loppuu. Pidän pelkoa liioitteluna: Ruotsinkielisissä ja (aidosti-) kaksikielisissä kunnissa aika moni suomenkielinen nuori on utelias ymmärtämään, mitä kaverin ruotsinkielisessä kodissa ihmiset keskenään viestivät.
Suomen ja Ruotsin väliset monentasoiset suhteet tulevat jatkossakin kannustamaan monen nuoren ruotsin opiskeluun. Eivät toki kaikkia, muttei se ole tarpeenkaan. Pakon poistuessa kielen "suosio" kokee varmasti liiankin suuren notkahduksen, mutta se korjaantuu ajan myötä, kun työmarkkinat alkavat viestiä sen tarpeesta.
Ja huolimatta Honkalan ilmeisestä perehtyneisyydestä historiaan, meidän on katsottava ihan vastakkaiseen suuntaan, kun mietimme mitä pakotamme nuorisoa opettelemaan.
– Tomi S. Mäkinen, Hämeen Sanomat, mielipide, 14.2.2006

Seuraukset, jos pakollisuuden asemasta ruotsi olisi valinnainen muiden kielten rinnalla:
- Yleinen motivaation paraneminen kielten opinnoissa.
- Monipuolisempi kieliosaaminen.
- Parempi ruotsin osaaminen niillä, jotka sitä lukisivat.
- Taloudelliset vaikutukset lisääntyneen ulkomaankaupan myötä.
- Vähemmistöjen tasa-arvon edistyminen.

"Ranska on hyvä esimerkki siitä, kuinka nimenomaan se ei riitä, että palkataan ko. maan kansalainen hoitamaan asioita. Ranska on Euroopan toiseksi suurin talousmahti, mutta Suomen kauppa sen kanssa on lähes mitätöntä. Ja Olkiluodon ydinvoimalan rakentamisen ongelmat johtuvat suurelta osin siitä, ettei ymmäretä ranskalaista kulttuuria eikä osata kieltä. Suomessa ei ollut eikä ole tarpeeksi ranskaa osaavia insinööreitä. Kaiken tämän ovat julkisesti myöntäneet Suomen Olkiluodon ydinvoimalan rakentamista valvovat viranomaiset. Lähdettiin soitellen sotahan. Jos vieraan kielen ääntämys poikkeaa paljon äidinkielestä, sen opiskelu pitäisi aloittaa viimeistään 11-vuotiaana. Tällöin ei jää aksenttia ja ääntämys opitaan suhteellisen helposti. 9-vuotta on ihan oikea aika aloittaa vieraan kielen opiskelu. Toinen vieras kieli voidaan aloittaa sitten 11-vuotiaana. Ranska kuuluu nimenomaan niihin kieliin, jotka on aloitettava varhain. On aivan järjetöntä tuhlata tärkeitä peruskoulun vuosia ruotsin opiskeluun. Sitä pitäisi opettaa korkeintaan lukiossa. Alottamisikänä 9-vuotta on myöskin sopiva sen takia, että silloin äidinkieli on jo tarpeeksi pitkälle kehittynyt. - -. Esimerkiksi Helsinkiin haettiin viime kesänä kolmea eng-ru-ra-opettajaa. Valituiksi tuli henkilöitä, joilla ei ole arvosanaa ranskassa ollenkaan. Selvää on, että into tällöin romahtaa. Olen itse kielten opettaja enkä voi kuin ihmetellä, miten maa, jonka tuloista yli 50 % tulee ulkomaankaupasta voi kuvitella selviävänsä pelkällä englannilla? Miten tässä maassa voi olla niin mätä poliittinen järjestelmä, ettei pakkoruotsista päästä?"
- Nimim. Ksantippa, HS Keskustelu, 9.1.2008

Aamulehden pääkirjoitus 21.5. vastusti Hämeenlinnan koulutusseminaarin ehdotusta, että korkeakouluopiskelijoiden ruotsin opintojen taitovaatimuksia alennettaisiin, koska opiskelijat ovat käytännössä päättäneet, ettei ruotsia kannata opiskella. Pääkirjoittaja piti Suomen maailmanlaajuisen koulusivistysmaineen kannalta tärkeänä, ettei ruotsintaitovaatimuksista tingitä.
Kielikoulutuspoliittisesti tiedetään, että suomalaisten kielitaitovaranto on aivan liian yksipuolinen. Suomessa opiskellaan enimmäkseen englantia ja pakollista ruotsia. Emeritusprofessori Kari Sajavaaran mukaan vaaditut ruotsin opinnot rajoittavat oppilaiden kielivalintoja, mikä on sekä itsestään selvää että epätarkoituksenmukaista.
Ruotsin kielen asemasta on väännetty kättä koko Suomen itsenäisyyden vajaa vuosisata. Virossa ymmärrettiin 1990-luvulla heti maan itsenäistyttyä laittaa entinen hallintokieli venäjä sille kuuluvaan vähemmistökielen asemaan, ja se oli viisasta. Maan ainoa virallinen kieli on viro.
Pääkirjoituksen mukaan kaikkien kielten taitaminen on pieneen kieliryhmään kuuluville suomalaisille tärkeää. Kuitenkin on päivänselvää, ettei paraskaan kielinero voi taitaa kaikkia kieliä. Siksi olisikin opiskeltava hyödyllisiä ja tärkeitä kieliä, näistä tärkeimpänä omaa äidinkieltä, oman ajattelun työkalua. Huomionarvoista on, että Euroopan valtioista vain Albaniassa opetetaan kouluissa Suomea vähemmän kirjallisuutta.
Keski-Suomessa asuu enemmän venäjänkielisiä kuin ruotsinkielisiä. Itse asiassa Tilastokeskuksen mukaan enemmistö suomalaisista asuu tällaisissa maakunnissa. Paikallisten vähemmistöjen kannalta voitaisiin siis ajatella venäjän opiskelun tarpeen olevan vähintään yhtä suuri kuin ruotsin. Ruotsia ei saa asettaa erikoisasemaan muiden kielivähemmistöjen kustannuksella.
Kansainvälisen vuorovaikutuksen kannalta hyödyllisiä kieliä ovat ne, joita puhutaan paljon, esimerkiksi venäjä ja kiina. Englanti on nykymaailmassa itseoikeutettu maailmankieli.
Koska äidinkieltämme emme voi, emmekä tahdo, ainakaan lyhyellä tähtäimellä vaihtaa, on mietittävä uudelleen keinotekoisen ja epäoikeudenmukaisen virallisen kaksikielisyyden mielekkyyttä. Emme voi lukittua kansalliseen kahden kääpiökielen politiikkaan maailman ainoassa suomenkielisessä maassa.
– Pauli Ojanperä, Jyväskylä (Aamulehti, Mielipide, 30.5.2006)

Somalialainen nainen, joka on opiskellut Venäjällä kätilöksi, saanut täydennyskoulutusta Suomessa ja joka osaa puhua englantia, suomea, venäjää ja somalinkieltä, ei kelpaa Suomessa kätilöksi, koska hän ei osaa puhua ruotsia.
Laki määrää, että sekä suomea että ruotsia - molempia kotimaisia kieliä - on osattava, mikäli aikoo saada julkisen viran tai toimen.
Sama kielilaki edellyttää, että esimerkiksi sotkamolaisen poliisin pitää osata puhua ruotsia, vaikka hän ei ikinä tapaisi työssään yhtään henkilöä, joka kyseistä kieltä käyttäisi.
Sen sijaan hän saattaa tavata useinkin matkailijan, joka puhuu hänelle englantia tai venäjää - ovathan venäläiset jo nyt selkeeästi suurin ulkomainen turistiryhmä. Ruotsalaiset ja ruotsinsuomalaiset yhteenlaskettuna ovat toiseksi suurin matkailijaryhmä, niukasti ennen virolaisia.
Maamme työllisyys on kohentunut nopeasti viime vuosina - näin siitä huolimatta, että lehtiotsikot toistuvasti kertovat teollisuustyöpaikkojen siirtymisestä halvan työvoiman maihin.
Suomi on sopeutunut globalisaatioon toistaiseksi hyvin. Uusia työpaikkoja on syntynyt palvelualoille ja teollisuuten enemmän kuin niitä on poistunut.
Työvoiman tarve Suomessa ja koko Euroopassa kasvaa lähivuosina nopeasti, kun niin sanonut suuret ikäluokat eläköityvät. Tarvitsemme lähivuosina maahamme paljon tähänastista enemmän ulkomaista työvoimaa, jos aiomme pysyä kilpailukykyisinä ja kehittyvänä kansantaloutena, joka pystyy huolehtimaan myös eläkeläisistään.
Suomi joutuu kilpailemaan osaavasta työvoimasta muiden Euroopan maiden sekä Yhdysvaltojen kanssa. Suomi on ainoa maa, joka vaatii tulijalta pätevyyden lisäksi kahden pienen kielen opettelemisen.
Pimeät talvemme, syrjäinen sijaintimme ja raskas verotuksemmekaan eivät houkuttele niitä osaavimpia työntekijöitä, joista kilpaillaan eniten.
Maahamme pitäisi saada lisää englanninkielisiä kouluja ja muita palveluja, jotta voisimme saada tänne myös kysytyintä ja osaavinta työvoimaa ulkomailta. Englanti on maailman tärkein tieteen, talouden ja globalisaation kieli.
Koululaitoksessamme on - näin EU-aikana - parannettava valmiuksia muidenkin suurten kielten opettamiseen: ranskan, saksan, venäjän, espanjan ja jopa mandariininkiinan. Koululaisille ja heidän vanhemmilleen on annettava mahdollisuus tehdä järkeviä kielivalintoja opintoaikojen pidentymättä.
Kansainvälinen luottoluokituslaitos varoitti kesäkuussa Suomea siitä, että Suomen nykyinen, hyvä luottoluokitus on vaarassa alentua ensi vuosikymmenellä väestön ikääntymisen aiheuttaman tuotannon kasvun hidastumisen ja vahustenhoitomenojen nopean kasvun seurauksena.
Huolestuttavaa on myös se, että ulkomainen vaihtosuhteeme on viime vuosina jatkuvasti heikentynyt. Verovarojen tuhlaukseen ei siis ole varaa nyt eikä tulevaisuudessa.
Ruotsinkielisen vähemmistömme palvelut on turvattava - myös niiden suomea täysin osaamattomien, jotka asuvat pääasiassa pienissä rannikkokunnissa ja joita on vain noin yksi prosentti maamme väestöstä.
Tuntuu vain sitä, että "vahvan ruotsalaisuuden" ajaminen Suomeen on otettu uuden kielilain päätavoitteeksi selvittämättä lainkaan sen aiheuttamia kustannuksia yhteiskunnalle. Lain muitakaan seurauksia ei ole mietitty etukäteen.
Kielilaki nuijittiin eduskunnassa läpi nopeasti ja ilman julkista keskustelua. Laki on tyyppiesimerkki siitä huonosti valmistellusta lainsäädännöstä, josta kansanedustajia on julkisuudessakin arvosteltu: valmistellaan kovalla kiireellä laki pienessä piirissä ja ajetaan se ryhmäpäätöksillä nopeasti läpi.
Tavalliset rivikansanedustajat eivät joka ennätä paneutua riittävästi lakiesityksiin, joista he äänestävät puoluejohdon päätösten mukaisesti, tai puoluekuri on niin tiukka, että he eivät uskalla olla asioista eri mieltä puoluejohdon kanssa.
On kummallista, että uuden kielilain kustannuksista ei ole saatavissa minkäänlaista virallista tietoa. Halutaanko tieto pimittää meiltä veronmaksajilta, jotta emme hermostuisi?
Kansalle kyllä kerrotaan tarkkaan, kuinka kallista on erimerkiksi maataloustuki tai miten kalliiksi yhteiskunnalle tulee eläkeläisten lääkeostojen tukeminen.
– Kari Hautanen, taloustiet. maist., kauppaneuvos (Helsingin Sanomat, Mielipide, 28.07.2006)

Hallitusneuvos Paulina Tallroth vastasi (HS 6.8.) kauppaneuvos Kari Hautasen kirjoitukseen (HS 28.7.) kielilain vaikutuksista. Kielilakia kritisoitaessa on vakiintunut vastaus, että laki syntyi lähes yksimielisen parlamentaarisen prosessin tuloksena.
Demokratian ja tasa-arvon kannalta kielilainsäädäntömme ei kuitenkaan tarkastelua kestä. Lainsäädännössä suomi ja ruotsi ovat tasavertaisia kieliä. Tähän perustuu myös koulujen aine ”toinen kotimainen”.
Tasavertaisuudesta on todellisuudessa tehty epätasa-arvoa: 5,6 ja 93,6 prosentin väestönosien kielillä on periaatteellisesti sama painoarvo; yksi ruotsinkielinen vastaa 17:ää suomenkielistä.
Esimerkiksi ruotsin taitoa vaaditaan kokonaisilta ammattiryhmiltä, vaikka viranomaisen alueella asuisi vain muutama prosentti ruotsinkielisiä. Demokratiassa palvelut ja kielitaitovaatimukset on suhteutettu väestömäärään. Tähän päästään eriyttämällä suomen- ja ruotsinkieliset palvelut mahdollisimman pitkälle. Tällöin myös ruotsinkieliset palvelut pystytään takaamaan nykyistä paremmin.
Kielilainsäädännöstä johtuvat kielitaitovaatimukset ovat laajat. Vaatimukset koskevat esimerkiksi yksityisiä yrityksiä, jotka tuottavat valtion tai kaksikielisen kunnan palveluja. Kuntien peruspalveluista jo yli 40 prosenttia tuotetaan muilla järjestelyillä kuin kunnan omana toimintana.
Valtion viroissa ruotsin kielen taidon vaatimukset ulottuvat koko maahan, vaikka kaksikielisiä kuntia on ainoastaan rannikkoseudulla. Kielitaitovaatimukset eivät mukaudu realiteetteihin eivätkä turvaa erikielisiä palveluja demokraattisesti, vaan pitävät Suomea keinotekoisesti kaksikielisenä ruotsinkielisen väestön suhteellisesti vähentyessä ja suomenkielistyessä.
Suomen kielilainsäädäntö ja kielisäännöt ovat epädemokraattisuudessaan ainutlaatuisia. Kielilaki ja poliisin uudet kielitaitovaatimukset noudattelevatkin vaatimuksia, joita Rkp on esittänyt kielipoliittisessa ohjelmassaan vuonna 1998. Kaksikielisyys voisi olla Suomelle rikkaus, mutta pakoilla ja tekemällä tehtynä asia käännetään negatiiviseksi.
– Arko Salminen, Vantaa (Helsingin Sanomat, Mielipide, 20.08.2006)

"Kotimaisten kielten asemasta säädetyt lait ovat täsmennyksiä perustuslain 17 §:än, joka on osa kansalaisten ”oikeusluetteloa”. Normaalin läntisen demokratian perustuslaissa mikään ei ole vapaus- ja oikeusluetteloa velvoittavampaa. Hallitusneuvos Tallroth yritti lepyttää kielilain kriitikoita lupaamalla, että eduskunnan säätämästä laista tehdään oikeusministeriössä ”joustavampi”. Kunnallisen itsehallinnon turvin kuntien virkamiehistöt muuntelevat ja muuttelevat kielivaatimuksia. Jostain tipahtaa aina ”tarvittaessa” erivapaus, jne. – –.
Kielilaki ei ole mikään oikea laki. Ei sitä kyetä noudattamaan. Mahtaako valtakunnasta löytyä yhtäkään ruotsia äidinkielenään puhuvaa kansalaista, joka ei olisi julkisen hallinnon painostamana joutunut hylkäämään kielensä? Kielilaki on suomalaisen vieraskoreuden tuotos, valtiovalta kun haluaisi maansa miellettävän läntiseksi sivistysvaltioksi, Pohjolan Sveitsiksi tai Kanadaksi. – –.
Kehno ja todellisuuden kanssa ainaisessa ristiriidassa oleva kielilakimme aiheuttaa oikeutettua vastustusta, kuten Arko Salmisen leikellessä yksilöitä prosenteiksi. Ylivoimaisesti suurin haitta kohdistuu Suomen ruotsinkielisiin, joille uskotellaan että molemmalla ”kansalliskielellä” saa saman kohtelun. Akuutit riskit alkavat hitaasta palvelusta ja huipentuvat rankkoihin oikeusmurhiin. Perustuslain muutos on teoriassa mahdollinen ennen vuotta 2011, jollei vitkastella. Kielilaki on kumottavissa heti sen jälkeen. Jos vastuunsa tuntevia valtiomiehiä yleensä on, he miettivät odotellessa miten turvataan sen pienen vähemmistön oikeudet, joka ei pärjää suomeksi. Lain perusteella on jo olemassa suomenruotsalaiset kansankäräjät (Svenska Finlands folkting), joka näin saisi arvaamatta hyödyllisen mission."
– Kim Peter Johansson, Espoo (Helsingin Sanomat, Mielipide, 29.08.2006)

Lehdet olivat kovin vaitonaisia ja tietty salamyhkäisyys vallitsi (kielilaista). Erään käsityksen mukaan viisaat poliitikot halusivat pysyä erillään koko jutusta ja välttää tulemasta lain kannattajiksi tai leimautua "suvaitsemattomiksi kielifasisteiksi", jos olisivat sanoneet poikkinaisen sanan. Jokainen järkevä ihminen tosin ymmärtää, että lain määräyksestä ei kukaan rupea puhumaan vierasta kieltä, vaan kaikkeen tarvitaan koulutusta ja motivaatiota.
Jos kielilainsäädäntö tuntuu monen mielestä epäonnistuneelta, se ei ole arvostelijoiden vika, vaan joko laissa itsessään on puutteita tai lakia ja kaksikielisyyttä ei ole osattu oikealla tavalla markkinoida tavallisille kansalaisille. (Toki meille on annetu toinen toistaan typerämpiä esimerkkejä siitä mihin ruotsia tarvitaan, mm. seurusteluun pohjoismaisten kokousten jälkeen pidettävillä päivällisillä). Luulen, että kielilainsäädäntöön kätkettynä tarkoituksena on pikemmin lujittaa ruotsin kielen asemaa Suomessa asettamalla velvollisuuksia suomenkielisille kuin taata ruotsinkielisille kansalaisille palvelut äidinkielellä kunnan ja valtion virastoissa. Ns. suvaitsevaisilla oli tuhannen taalan paikka selvästi, rauhallisesti ja ymmärrettävästi selittää lain ansiot ja poistaa esiintyneet väärinkäsitykset. Missä informaatio viipyy?
Parhaiten ruotsin kielen asema lujittuu, kun ruotsinkieliset omilla asuinpaikkakunnillaan hakeutuvat eri tasoisiin yleisöpalvelutehtäviin, opettajiksi, lastenhoitajiksi, sairaanhoitajiksi, kirjastonhoitajiksi tai poliiseiksi, eivätkä odota, että suomenkieliset antaisivat palvelut moitteettomalla ruotsilla.
Kielilain toteutumisen seurantaraportissa ei ollut hiiskahdustakaan siitä, kuinka paljon ruotsinkielisiä palveluja tarvittiin suomenkielisillä paikkakunnilla. Toinen ilmeisen tahallinen virhe raportissa oli, että tässä yhteydessä ahvenanmaalaiset luettiin tilastoissa mukaan ruotsinkieliseen väestöön. Kielilaki ei kuitenkaan koske ahvenanmaalaisia, mutta saatiinpahan tilastoja kaunisteltua.
– Nimim. "Lone Ranger", HS Keskustelut, 21.8.2006

Tiina Vaarakorpi kirjoitti ulkomaalaisten kielitaidon, myös ruotsin kielen, tärkeydestä hoitotyössä Suomessa (HS 13.8.)
Sanomattakin lienee selvää, kuinka tärkeää on tulla ymmärretyksi omalla kielellään omassa maassaan.
Tämä perusoikeus tuskin onkaan uhattuna kenellekään Suomen kansainvälistymisestä huolimatta.
Valitettavasti kirjoituksessa paistaa niin tyypillinen, ahdasmielinen näkemys ulkomaalaisista.
Vaarakorven mielestä suomalaisten perusoikeus "olla ihmisiä omassa maassamme omalla kielellämme" on uhattuna, jos helpotamme ulkomaalaisten kotiutumista tänne laskemalla korkeita vaatimustasojamme hieman inhimillisemmälle tasolle ja näin helpotamme heidän työn saantiaan.
Kaikkienhan etu on, että mahdollisimman monet muuttajat kotiutuvat maahamme niin hyvin kuin mahdollista.
Tämän ehdoton edellytys on tietenkin vakituisen työn saanti. Miten tämä olisi huono asia?
Tunnen työelämästä, ja muualtakin, lukemattomia suomalaisia, joiden ruotsin kielen taito ei todellakaan täytä edes minimivaatimuksia, eikä tämä heille tunnu olevan este työn saannille.
Vaarakorpi on ilmeisen tietämätön siitä, kuinka paljon maahanmuuttaja ponnistelee oppiakseen suomen kielen ja kulttuurin, kuinka vaikeaa on sopeutua uuteen kulttuuriin, tehdä työtä vieraassa maassa ja yrittää kohdata joidenkin ihmisten vieroksuntaa ja ennakkoluuloja.
Juuri työssä ollessa kielitaito karttuu parhaiten. Työelämässä oppii suomalaisen elämänmenon ja kulttuurin sekä tutustuu suomalaisiin ihmisiin. Tätä kautta myös tuntemus suomalaisesta yhteiskunnasta kasvaa kielitaidon mukana.
Tämä on kotoutumisen kannalta äärimmäisen tärkeää. Siksi myös itsekin toivoisin paljon enemmän joustavuutta tässä asiassa juuri työnantajien taholta.
Ulkomaalaisia tarvitaan tulevaisuudessa joka tapauksessa, halusimme tai emme, yhä enemmän myös Suomen työmarkkinoilla. Kansainvälistyvässä maailmassa työvoiman liikkuminen on jo nyt arkipäivää.
– Hanna Jäntti, terveydenhoitaja, Helsinki (Helsingin Sanomat, Mielipide, 21.08.2006)

"Kotkan ja Lappeenrannan seuduilla on haettu apua lääkäripulaan rajan takaa. Aihetta alkaa olla yhä enemmän, eikä vain siksi että suomalaista lääkäriä ei virkaan löydy. Jo kaksi kolmasosaa Suomeen muuttavista ulkomaalaisista tulee entisen Neuvostoliiton alueelta. Itä-Suomessa peräti yhdeksän kymmenestä maahanmuuttajasta on venäläisiä. Rajaseudun väestötappiokunnat venäläistyvät tasaisen varmasti. Se mihin juhlittu puna-armeija ei 60 vuotta sitten pystynyt, tapahtuu nyt rauhanomaisesti. Unohtakaa pakkoruotsi, itärajalla lääkärin on osattava venäjää."
– Olli-Pekka Tiainen, päätoimittaja, MediUutiset, 13.5.2005

Olen opiskellut ja kirjoittanut yo-ruotsin, lisäksi olen opiskellut jatko-opinnot johoin tietysti myös kuului ruotsinkieli. Ruotsinkielen taidollani pystyn seuraamaan TV:n ruotsinkielisiä ohjelmia, Ruotsissa olen saanut asiani toimitettua ruotsiksi. Kielitaitoni on käsittääkseni koulutustani vastaava. Perustin palvelualan yrityksen, pienen kaupan, Etelä-Suomalaiseen kaupunkiin. Koska tiesin alueen osaksi ruotsinkieliseksi, pyrin palvelemaan selvästi ruotsinkielisiä asiakkaitani heidän äidinkielellään. Samalla toivoin myös oman kielitaitoni, ja varsinkin puhumisen, paranevan.
En olisi voinut olla enempää väärässä! Asiakkaiden huomatessa, että kielitaitoni on selvästi opittua eikä saatua, he tekivät kysymyksen jota en ymmärtänyt. Kun sitten anteeksi pyydellen pyysin suomennosta he vastasivat joko. "ei sillä väliä" tai kysymys ei koskenut mitään käsiteltävissä olevaa asiaa. Jos tämä olisi tapahtunut vain yhden tai muutaman kerran, en ehkä olisi kiinnittänyt asiaan mitään huomiota, mutta kun se toistui käytännöllisesti joka ainoa kerta. Kysyin asiasta eräältä tutulta suomenruotsalaiselta, onko mahdollista, että he ovat opetelleet suomenkielisten varalle jonkun mahdollisimman hankalan lauseen, vastaus oli tyrmistyttävä: "Pitäähän sitä välillä vähän näyttää"! Seuraus oli, että minä lopetin ruotsinkielen puhumisen lisäksi myös sen ymmärtämisen.
Minusta on käsittämättömän epäkohteliasta alistaa henkilöä joka selvästi yrittää olla kohtelias ja käyttää itselleen vierasta kieltä vain kohteliaisuudesta toista kohtaan. Lisäksi on aivan käsittämättömän itsekästä vaatia kansan enemmistöä opiskelemaan kieltä, jota ei sitten kuitenkaan suostuta heidän kanssaan käyttämään. Ruotsin kielellä ei Suomessa tee yhtään mitään. Ruotsalaiset puhuvat englantia, suomenruotsalaiset eivät ruotsia suostu puhumaan kuin toistensa kanssa, ei siis ole mitään syytä miksi suomenkielisten sitä pitäisi opetella. Käytetään sekin aika johonkin hyödyllisempään, vaikka saksan tai venäjän opiskeluun, tai joogaan!
– Nimim. "EPA", HS Keskustelut, helmikuu 2006

Jorma Heimonen kirjoitti kulttuurien avautuvan kielten osaamisen kautta (HS 6.3.). Heimosen näkemykseen voi yhtyä. Kielitaito ei ole ainoastaan viestinnän väline vaan vaikuttaa myös asenteisiin.
Heimonen oli kuitenkin liian positiivinen sen suhteen, että Suomessa olisi kielten osaamista. Kielten osaajia on yritetty lisätä jo kauan, mutta lukioissa kolmen kielen opiskelu on vain vähentynyt 2000-luvulla. Vuonna 2004 lukion oppimäärän suorittaneista B2- tai B3-kielenä suoritti saksan opinnot 21,4, ranskan 11,6, espanjan 3,3 ja venäjän 1,7 prosenttia. Luvut ovat kaukana Suomen elinkeinoelämän tarpeista.
Jos Suomi aikoo selviytyä globaalissa kilpailussa, suomalaisesta koulutuksesta on tultava monipuolisesti eri kielten osaajia kaikille aloille. Kolmeen pakolliseen kieleen kouluissa ei ole kuitenkaan enää paluuta, sillä teknologian ja tieteen kehittymisen myötä omaksuttavan tiedon määrä on kasvanut. Valinnaisuutta kouluissa on lisättävä.
Lukiossa opiskeleva, joka haluaisi kirjoittaa esimerkiksi englannin ja saksan, joutuu lukemaan kolmea kieltä kahden sijaan. Parhaiten kielten osaajat ja tarve saataisiin kohtaamaan, jos peruskoulussa ja lukiossa olisi äidinkielen lisäksi kaksi pakollista kieltä, jotka olisivat vapaasti valittavissa.
Koulujen kielitarjonnassa tulisi olemaan suuria eroja, mutta näinhän on jo nyt. Todennäköisesti suurin osa lukisi edelleen englantia ja ruotsia. Näiden kielten osaajia tulisi olemaan riittävästi.
Toisaalta työelämän ruotsin tarve on pitkälti kuntien kielisääntöjen sanelemaa, mikä tuli hyvin esille HS:n (28.2.) kirjoituksessa hammaslääkäreiden puuttuvasta ruotsin taidosta. Kun asioita rationalisoidaan, ei ruotsin tarve työelämässä ole juurikaan saksaa tai venäjää suurempi.
Kuten Heimonen totesi, ihmisiä ei voi pakottaa oppimaan. Koulujen pakollisen ruotsin tuotos on heikko. Valinnaisuuden myötä tilanne paranisi, sillä "oppilaiden asennoitumiseen jonkin tietyn kielen opiskelua kohtaan vaikuttavat ensisijaisesti heidän henkilökohtaiset tavoitteensa ja käsityksensä kyseisen kielen merkityksestä omalla kohdallaan", kuten emeritusprofessori Kari Sajavaara on todennut kirjassa "Kielen päällä".
– Arko Salminen, Vantaa (Helsingin Sanomat, Mielipide, 13.3.2006)

Olli Kivinen ilmaisi kolumnissaan (HS 8.6.) huolensa suomalaisten ruotsin kielen taidon heikkenemisestä. Kivinen näkee tilanteen ongelmana ja maalailee uhkakuvia tulevaisuuden suhteen.
Minä kuulun ikäluokkaan, jonka suhteen Kivinen on erikoisen huolestunut. Myönnän myös avoimesti, ettei maamme suomenkielisen väestön ruotsin taidon parantaminen ole nykymaailmassa mielestäni tavoiteltavaa, eikä sitä voida perustella järkisyillä. Kolumni edustaa ajattelumallia, jonka mukaan ruotsin kielen aseman voimistaminen Suomessa on itsestään tavoiteltava asia, riippumatta yhteiskuntamme todellisista rakenteista ja kansainvälisten yhteyksiemme perusteista.
Ruotsin kielen opetuksen perusteena Suomessa on se tosiseikka, että maassa elää suomenruotsalainen kielivähemmistö. Vähemmistön oikeutta äidinkieleensä voidaan pitää tavoiteltavana asiana, mutta on täysin epärealistista kuvitella, että 6 prosentin väestöosuudella kyettäisiin ylläpitämään aktiivista ruotsin taitoa maassamme.
Esimerkiksi Belgiassa ja Sveitsissä koko kansa ei kykene kommunikoimaan edes enemmistön kielellä (hollanti ja saksa). Tosiasia on, että ruotsinkielisiä on Suomessa vain noin 2oo ooo, ja suurin osa edes maisterin tutkinnon suorittaneista suomenkielisistä on vain harvoin tekemisissä ruotsinkielisten ihmisten kanssa.
Itse asiassa Kivinen on huolestunut täysin luonnollisesta kehityskulusta, jota Suomessa on jarrutettu suojelemalla ruotsin kieltä varsin erityislaatuisin
toimenpitein. Ruotsin kielen erityisaseman ylläpitämiseksi Suomessa onkin olemassa maailman tehokkaimmat suojelujärjestelmät, joten pelot kaksikielisyyden katoamisesta ovat pitkälti liioiteltuja. Esimerkiksi Kivisen esiin tuoma ranskan kielen suojelu ei ole lähellekään yhtä teholasta.
On väärin perustella ruotsin kielen aseman "keinotekoista" voimistamista Suomessa pelkästään suhteilla pohjoismaihin. Englannin kieli on kansainvälisen kanssakäymisen ja entistä selkeämmin myös EU-yhteisön pääkieli, joten panostaminen sen oppimiseen on erityisen perusteltua. Suomen taloussuhteiden kannalta englanti ja jopa saksa ovat huomattavasti tärkeämpiä kieliä kuin pieni ruotsi.
Englannilla kyettäisiin sitä paitsi hoitamaan ongelmitta myös suhteet kaikkiin pohjoismaihin. Perinteisen diplomaattisen perinteen mukaisesti tulee pyrkiä välttämään nk. "asymmetrisen dominanssin" tilannetta, jossa kansainvälisissä neuvotteluissa käytetään epäoikeuden mukaisesti vain yhden osapuolen äidinkieltä. Kyse on nimittäin vallankäytöstä ja alistumisesta.
Sukupolveni elää toisenlaisessa maailmassa kuin isiemme, eikä meidän maailmamme ole välttämättä huonompi. Me elämme koko maailman kattavassa yhteistyöverkostossa emmekä jättäydy suosiolla pohjolan perukoille. Ennen saatettiin varmasti todeta, että sivistynyt suomalainen osaa ruotsia. Nyt voidaan kuitenkin perustellummin väittää, että sivistynyt eurooppalainen osaa ranskaa.
– Peter Mujola, maisteri, Bryssel (Helsingin Sanomat, mielipide, 14.6.2000)

"Viime aikoina suomalaisten yhteydet Venäjälle ovat vilkastuneet. Yritysten ostot ja uusien perustamiset ovat jokapäiväisiä uutisia, ja Venäjän lupaus Neuvostoliiton aikaisen velan maksusta on pehmentänyt asenteita. Turistit ovat löytäneet Pietarin ja Moskovan taideaarteet. Viikonloppumatkoista on tullut suosittuja palvelutason nousun johdosta. Venäläinen kulttuuri on alkanut kiinnostaa Suomessakin. Mariinskin teatterin vierailut Valeri Gergijevin johdolla ovat saaneet runsaan yleisön. Televisiossa ja elokuvateattereissakin on venäläisiä elokuvia taas alettu katsoa. [- -] Koulumaailmasta venäjän kieli on lähes hävinnyt säästöjen ja uudistusten seurauksena. [- -] Alakoulussa aloitettava pitkä kieli olisi venäjän kielelle sopivin vaihtoehto, koska kulttuuriin ja tapoihin, kirjoitukseen ja kieleen on hyvä tutustua vähitellen. – –. Tämä vaihtoehto on kaatunut monissa kunnissa rahapulaan ja lopulta myös siihen, että venäjä runsaasti rakenteita sisältävänä kielenä edellyttää myös paljon kotitehtävien tekoa, eikä vapaaehtoisuus ole tähän paras motivoija.
[- -] Kahdeksannella luokalla on mahdollisuus alkaa opiskella venäjää kolmantena kielenä tavallisimmin englannin ja ruotsin rinnalla. Uusi opetussuunnitelma vähensi valinnaisaineiden määrää ja työläs uusi kieli houkuttelee oppilaita vähemmän kuin toiminnallisemmat aineet. [- -] Itä-Suomeen on ehdotettu venäjän kieltä yläkoulun ruotsin tilalle. Asenneilmasto ei sitä suosi eikä nykyinen lainsäädäntö, joka edellyttää virkamiehiltä ruotsin kielen taitoa.
Lukion opetussuunnitelma on muutettu näennäisesti valinnaiseksi. Kokeilulukioissa totuttiin motivoituneisiin oppilaisiin, jotka olivat saaneet itse valita mieluisat aineet ja hylätä vähemmän antoisat. Uusi opetussuunnitelma antaa opiskelijalle mahdollisuuden valita viiden viikkotunnin verran omia aineitaan. Tähän loppuu venäjää toisena pitkänä kielenään tai uutena kielenään haluavien opiskelijoiden valinnanmahdollisuus. – –."
– Kaija Perho, venäjän kielen lehtori (Helsingin Sanomat, Mielipide, 3.7.2006)

Tässä on nyt puhuttu naapurikielistä ja maailmankielistä. Ja sitten otettu esille, ettei Ruotsi ole naapurikieli, vaan ihan kotimainen kieli. Paljon hyvää asiaa. Ruotsin kielen asema on vahvistettu lainsäädännöllä, jolle löytyy historiallinen tausta ja on siksi "toinen kotimainen". Mikään ei silti estä tämän tilanteen muuttamista tai muuttumista. Käytännössähän tilanne on muuttunut jo pitkään, ruotsin kielen pakollisuutta on purettu jne.
Lisäisinkin tähän Itä- ja Keski-Suomessa pitkään asuneen näkökulman: alueella kuulee käytännössä päivittäin venäjää ja viroa, ruotsia tuskin koskaan. Monet venäjää ja viroa puhuvista ovat toki turisteja, mutta paljon on myös suomen kansalaisia. Yhtä lailla näiden äidinkielenä on venäjä tai viro, siinä missä monilla rannikolla asustavilla ruotsi. Ero löytyy vain lainsäädännöstä, joka on taannut ruotsin kielelle sen aseman, mitä venäjällä tai virolla ei ole.
Suurimmassa osassa suomea ruotsinkielen opiskelun ongelma on ollut juuri siinä, että opiskelijat ovat kokeneet sen turhaksi, kun satojen kilometrien säteeltä ei löydy yhtään ruotsia äidinkielenään puhuvaa. Motivaation puuttuessa opiskelu menee pitkälti hukkaan ja aiheuttaa lähinnä antipatioita ruotsia ja suomenruotsalaisia kohtaan.
Venäjälle sen sijaan olisi tilausta, mutta kun yhteiskunta patistaa matemaattisiin aineisiin, niin käytännössä kielet joita opiskellaan ovat englanti ja ruotsi. Joustolle voisikin olla sijaa.
Ruotsilla toki on lainsäädännöllinen asemansa, mutta nähdäkseni olisi fiksumpaa ajatella myös tätä kieliasiaa alueellisesti. Eri alueilla on selkeästi erilaisia tarpeita. Jos rannikolla ruotsia paikoittain kuuleekin, niin muualla suomessa tarpeet voivat olla toiset. Suomessa voi (toistaiseksi) elää ja työskennellä sisämaassakin. Näkökulma on varmasti hyvin toinen ruotsinkielisiltä alueilta tai pääkaupunkiseudulta katsottuna. Mutta Suomea löytyy muualtakin.
Ylipäätään kielten lukemiseen ja opettamiseen olisi syytä panostaa nykyistä enemmän ja ennen kaikkea monipuolisemmin. Kaikkinaiset pakot ovat yleensä se kaikkein tehokkain tapa kiinnostuksen tappamiseen.
– Simo Mikkonen, fil. lis., tutkija, Jyväskylän yliopisto. Aleksanteri-blogi

"[- -] Itse omaan vahvan pohjoismaisen identiteetin ja rakastan "skånskaksi" kerrottuja vitsejä, mutta opettajakokemukseni on saanut minut epäilemään ruotsin kielen pakollisuutta peruskoulussa. Työskenneltyäni niin Pohjois-Savossa kuin Etelä-Karjalassa ymmärrän hyvin "Sveitsin mallin". Tavalliselle peruskoululaiselle ruotsi on eksoottinen kieli, johon ei arjessa törmää - sen sijaan koti-Prisman parkkipaikka on täynnä venäläisiä autoja. Voisiko meillä tarjota "omassa arjessa hyödyllistä kieltä" toiseksi pakolliseksi kieleksi peruskoulussa? Ehkä vasta lukiosivistykseen kuuluisi pakollinen, riittävän laaja annos kumpaakin kotimaista.
Nykyisin ruotsin pakollisuus peruskoulussa näyttää lisäävän ennakkoluuloja Suomen ruotsinkielistä kulttuuria, Ruotsia ja pohjoismaisuutta kohtaan ainakin monessa itäsuomalaisessa "moponrassaajapojassa”. Jos hän saisi valita ruotsin tai muun, asenteet voisivat olla jo hieman lievemmät. Venäjää olen opettanut savolaisille maatalonpojille, jotka aikoivat jatkaa vanhempiensa karjatilan pitoa. Asenteet venäläisiä kohtaan tuntuivat ainakin jossain määrin muuttuvan. Olisiko tässä keino suvaitsevaisuuskasvatukselle? Kurkistus toisenlaiseen kieleen voisi rohkaista kommunikoimaan "niiden toisten" kanssa - jopa ryssävihan muurien yli."
– Tarja Alamäki, historian ja yhteiskuntaopin lehtori, Suomalais-venäläinen koulu Helsinki. Aleksanteri-blogi

"[- -] Mitä ruotsin asemaan tulee, sitä ei mielestäni voida aidosti perustella vetoamalla sen tärkeyteen "meille suomalaisille jo pohjoismaisen kulttuurisen identiteetin kannalta". Varmaankin meidän joukostamme löytyy niitä, jotka aidosti identifioituvat pohjoismaisen kulttuurin edustajaksi, mutta asiaa ei voi esittää kaiken kattavana faktana. Kun olemme huolissamme jonkin kielen valta-asemasta ja "pienempien" kielten oikeudesta tulla opiskelluksi, olisi kohteliasta muistaa, että maamme kansalaiset eivät automaattisesti ole etnisesti ja kulttuurisesti suomalaisia. On kai kohtuutonta, että heidän pitäisi opiskella ruotsia ainoastaan siksi, että se on kulttuurisesti tärkeää osalle suomalaisista. Jos meillä olisi Mustajoen ehdottama valinnanvapaus, jokainen voisi opiskella sitä naapurikieltä, jota hän itse pitäisi mielekkäänä ja lähimpänä omaa kielellistä identiteettiään."
– Mika Lähteenmäki, Aleksanteri-blogi

"[- -] Puheenvuoroissa keskeineisenä ongelmana ei ole nähty niinkään Sutelan mainitsemaa "pakkoruotsia", vaan "englannin hegemonia". Mustajoen mallissa pakkoruotsin rinnalle nousee muita valinnaisia pakkoja, mikä ei mielestäni taatusti ole uhka ruotsin kielelle, Suomen ruotsinkielisille tai heidän kulttuurilleen. Tiettyjä "pakkoja" kielivalintojenkin suhteen, jopa valtion toimin (joskus viisain, joskus tyhmin toimenpitein) , on useinkin muutettu ympäri maailmaa...ja tullaan edelleen muuttamaan. Tämä keskustelukin on mahdollista, ei suinkaan mahdotonta (esimerkiksi sensuroitua!).
Tosiasia kaksi:
Kauppaa on aina käyty myös ilman kielitaitoa, usein myös tulkkien välityksellä - ja nyt Venäjän kauppaa myös englanniksi. Mikäpä siinä, ei kukaan ole sitä vastaan. Mutta on aika luonnollista ja oletettavissa, että hyvin alalleen koulutettu ammattimies (diplomatiassa, kansainvälisessä kaupassa, EU-politiikassa, Suomi-Venäjä-yhteisyrityksessä, kv-tiedeprojektissa...) saattaa pärjätä kielitaitoisena entistä paremmin... Siksi on outoa että toisen ison rajanaapurimme kieli, venäjä ei ole ollenkaan arvossaan...eikä sitä edes vaadita osattavaksi kunnolla selkeästi Venäjään liittyvissä töissä. Voisihan olettaa että tällaisesta osaamisesta olisi pitkällä tähtäimellä myös taloudellista hyötyä koko Suomen bisnesten näkökulmasta - nyt kun tuo itäinen kauppakumppani on taas entistä tärkeämpi. En ota kantaa pitäisikö vaihtaa johtajat vai kansa, mutta suomalaisten asenteissa olen tähän ikään mennessä havainnut paljon parantamisen varaa niin Pohjanmaalla, Helsingissä kuin P-Karjalassakin. On myös kovin HKI-keskeistä ajatella, että suomalaisilla / lapsilla / nuorilla - tai heidän vanhemmillaan - olisi yhtä hyvät mahdollisuudet ja vapaudet eri kielivalintoihin joka puolella maata, edes suurissa kaupungeissa, mm. venäjän suhteen. [- -]
Tosiasia neljä:
Kielitaito-ongelma ei koske tosiaankaan vain venäjää... ja siksi Suomessa pitääkin tehdä kaikki mahdollinen, myös valtion / opetusviranomaisten toimin kuten asennekasvatuksenkin keinoin perheissä, jotta esim. juuri saksa, ranska ja venäjä eivät näivettyisi ja poistuisi yhä useamman koulun kieliohjelmistosta. Nuo kielet eivät todellakaan ole kaikkien saatavilla, ei välttämättä edes suurilla paikkakunnilla! [- -]"
– Pentti Stranius, Venäjä-tutkija, Joensuun yliopisto. Aleksanteri-blogi

"Venäjää päätettiin noin kymmenen vuotta sitten ryhtyä edistämään kouluissa. Melko pian keksittiin sama idea, jota Pekka Sutela tässä esittää: edistetään yleisesti monipuolista kielitaitoa. Keinoksi oli valittu kahden A-kielen opiskelemisen mahdollisuus (huomautan heti, että tämä oli poliittisen ministeriryhmän päätös). Saldo on nyt kymmenen vuoden kuluttua sellainen, että ainoastaan ruotsi hyötyi pitemmällä tähtäimellä, koska pitkän ruotsin lukijoiden määrä kasvoi runsaat 50 % (v. 1994 yhteensä 21 238 ja v. 2004 yhteensä 33 692 opiskelijaa peruskoulussa). Koska ruotsi on kaikille pakollinen, ei pitkän oppimäärän kasvu syönyt muuta ruotsin opetusta.
Sekä saksan, ranskan että venäjän opiskeluluvut nousivat jonkin aikaa – kunnes oltiin siinä pisteessä, että lyhyen kielen ryhmiin ei enää riittänyt valitsijoita; monella oli jo kaksi pitkää kieltä plus keskipitkä ruotsi. Kielten opiskelu monipuolistui siis hyvin vähän (saksan eripituisia oppimääriä opiskeli peruskoulussa vuonna 1994 yhteensä 49 334 oppilasta ja vuonna 2004 yhteensä 51 673 oppilasta, ranskan vastaavat luvut olivat 16 192 ja 22 227 ja venäjän 2 274 ja 2 987). Vielä huonommin kävi lukiossa, sillä lyhyiden kielten opiskelijamäärät alkoivat laskea. Kattavaa selvitystä siitä, mistä tämä johtui, ei ole tehty, mutta joitakin syitä on tiedossa. Eräs selittäjä on se, että kieliä pantiin tarjolle enemmän kuin oli mahdollista tolkullisesti käynnistää ryhmiä. Pienet ryhmät käyvät kalliiksi, joten kuntien talouden heikentyessä ryhmäkokorajoja nostettiin ja kielivalintamahdollisuuksia karsittiin. Monet kunnat lopettivat A2-kielen tarjonnan kokonaan. [- -]"
– Anna-Kaisa Mustaparta, Opetusneuvos, Opetushallitus. Aleksanteri-blogi

Kävin Espoon Ikeassa alennusmyyntiä katsomassa. Sivusta kuulin, kun perhe tutki vaatekaappeja ja keskusteli niistä. Täydellisellä suomenkielellä. Sitten he hakivat myyjän paikalle ja rouva alkoi kysellä häneltä ruotsiksi, koska kaappia on saatavilla jne. Nuori myyjä kiltisti vastaili ruotsiksi, vaikka se oli hankalaa. Minua iljetti. Taas voidaan väittää, että ruotsin kieltä tarvitaan Suomessa palveluammateissa. Mutta tarvitaanko oikeasti? Minusta tuo tilanne osoitti taas kerran, miten keinotekoinen ja tarkoitushakuinen tuo tarve on.
– Nimim. ella, HS Keskustelut, 27.6.2007

Tämä tapahtui vuosia sitten, mutta asenteet elävät yhä. Jonotin kahvilassa, missä nuori myyjätär palveli riikinruotsalaista pariskuntaa kouluruotsillaan. Ruotsalaiset olivat ilahtuneita ja sanoivat muutaman kehuvan sanan tytön kielitaidosta. Edelläni jonossa oli muutamia ruotsinkielisiä nuoria miehiä, jotka hekin alkoivat puhua ruotsia tytölle. He puhuivat nopeasti ja paljon, ja lopuksi tyttö sanoi hämillään: "Anteeksi, minä en ymmärrä ruotsia". Nolattuaan tytön pojat tekivät tilauksensa armollisesti suomeksi. Tarina ei pääty tähän. Seuraavana päivänä oli Hufvudstadsbladetin yleisönosastossa kirjoitus, jossa kuvattiin samanlaista tapausta, ja valitettiin, että riikinruotsalaisia kyllä palvellaan ruotsiksi, mutta suomenruotsalaisia ei. Tämä oli kirjoituksen mukaan osoitus siitä, kuinka suomenruotsalaisia muka vihataan. Totta onkin, että minua tapaus suututti, ja luulenpa ettei se tyttökään rakasta suomenruotsalaisia. Mutta missä vika?
– Nimim. Lone Ranger, HS Keskustelut, 28.6.2007

"In many ways, the position of Swedish-speakers in Finland is a bit like the position of ‘whites’ in Zimbabwe twenty years ago - influential, privileged, distinct... but not in charge. According to journalist Therese Catanzariti, Swedish-speaking Finns tend to be wealthier and more educated. But they also have their own schools, their own churches, their own university, their own (consultative) Parliament, their own political-party (Swedish People’s Party, which is usually part of the governing coalition) and their own newspapers. Despite their tiny number, they have built-in influence in all nationalised organisations and are highly significant is business-circles. There is no clearer evidence of their aristocratic status than that it remains compulsory for all Finns to learn Swedish, the language of a tiny minority, in school. In these ways, like white Zimbabweans, Swedish-speakers are a kind of colonial relic. Of course, it’s not that clear cut at all. The divide between the two groups, especially amongst young people, is less and less. And there are working-class Swedish-speakers. But there is still a divide to some extent."
– Edward Dutton, Ovi Magazine 14/2006

Länsimainen oikeuskäsitys perustuu ihmisten tasavertaisuuteen. Tasavertaisuus koskee myös kulttuureja, rotuja, uskontoja ja kieliä, sillä ne ovat ihmisten etnisiä piirteitä. Tällaisten etnisten piirteiden suojelemiseksi on myös niitä edustavien ryhmien eli kansallisuuksien oikeudet suojeltu yleismaailmallisilla sopimuksilla.
Suomessa ei kuitenkaan kohdella eri kieliryhmiä tasavertaisesti lain edessä, niin kuin perustuslaki ja ihmisoikeussopimukset velvoittaisivat. Ruotsin kieli on epäreilussa asemassa muiden kielten ja näiden puhujien kannalta. Ruotsinkielisiä on Manner-Suomessa vain noin 5 % mutta he nauttivat yhteisillä verorahoilla huomattavasti tuetummasta asemasta kuin muut kielivähemmistöt. Näin eri vähemmistöt on asetettu eriarvoiseen asemaan. Laki nimeää vain yhden vähemmistöjen kielistä kansalliskieleksi. Tämä asetelma on peräisin maan alkuperäiskansojen, suomalaisten ja saamelaisten nujertamisen ajoilta. Sama alistaminen jatkuu yhä Ruotsissa, Ahvenanmaalla ja Pohjois-Norjassa.
Myös Suomen enemmistö, suomenkieliset, on sorron kohteena. Suomalaisiin kohdistuu sulauttamispolitiikkaa, joka pyrkii muokkaamaan suomalaisten etnisyyttä ja identiteettiä. Suomenkieliset on yleistäen ja vastoin heidän tahtoaan määritelty ruotsinkielisen identiteetin piirteitä omaaviksi, muun muassa väittämällä, että ”ruotsin kieli kuuluu jokaisen suomalaisen identiteettiin”. Lailla ja mahtikäskyillä muun muassa pakotetaan jokainen suomenkielinen ruotsinopintoihin ja asetetaan ruotsin kielen osaamisvaatimuksia virkamiehille.
Sellaista etnistä piirrettä, mikä ei kuulu kansalle luonnostaan, yritetään asentaa sille keinotekoisesti. Vastaava toiminta on aina ja kaikkialla ihmisoikeusloukkaus. Suomi ei ole poikkeus.
Kielet ovat kulttuuripiirteitä ja vieraan kulttuuripiirteen pakkoasentaminen johonkin heimoon tai kansaan on kulttuuri-invaasiota. Se on myös sulauttamispolitiikkaa, jollainen on kielletty kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa. Sulauttamispolitiikalla tarkoitetaan poliittista pyrkimystä muokata väestöryhmän etnisiä piirteitä muistuttamaan jonkin muun ryhmän piirteitä. Yksi tärkeimmistä etnisyyden piirteistä ja tunnusmerkeistä on kieli.
– Juhani Antero Salmensivu / Pieni Puukello 4/2003, Helsingin yliopiston karjalaisen osakunnan jäsenlehti

"[- -] Ruotsi oli hyvin imperialistinen. Se ryösteli ja tuhosi isoja osia nykyisestä Saksasta. Tanskalta se ryösti Skånen. Norjan ottaminen oli helppoa mutta pitäminen mahdotonta. Merkittävä suurvalta siis.
Mutta että Suomi olisi pitänyt mainita valtakunnan nimessä, se olisi kuulostanut absurdilta. Suomi oli hyvä paikka hakea tykinruokaa lukuisille sodille. Sen jälkeen kun Ruotsi menetti Suomen, se samalla lopetti ahkeran sotimisensa. Muutama pieni rykäisy tehtiin, mutta kyllä ne siihen loppuivat.
Valtakunnan älykön leimaa ei vielä saa toteamuksesta, että suomalaisilla on Ruotsi-kompleksi, josta on vaikea päästä irti. Totta se silti on. Kuin opiskelin juridiikkaa 70-luvulla, oppikirjat kertoivat, kuinka lait oli käännetty Ruotsista ja kuinka eräskin perintökaaren pykälistä oli aiheuttanut ongelmia, kun siinä oli käännösvirhe. Hyvä ruotsin kielen taito riitti siihen aikaan juridiseen ”tieteisoppiin”.
Yhtään (siis yhtään) lainsäädäntöuudistusta ei voitu tehdä, ellei valmisteluasiakirjoissa ollut tarkkaa selostusta siitä, mitä Ruotsi tekee. Kaiken kukkuraksi alioikeusuudistuksessa otettiin alioikeudelle nimi suoraan ruotsista (käräjäoikeus – tingsrätt). No, olivathan vanhatkin nimet ruotsalaisia, mutta ne olivat Ruotsin vallan ajoilta ja mukavia historiallisia jäänteitä.
Kaikki muukin mitataan suhteessa Ruotsiin. Olemme saavuttaneet Ruotsin siinä ja siinä ja parempia siinä ja siinä. Kompleksi on ihailun ja alamaismaisen kateuden sekoitusta. Toisaalta Suomi ei Ruotsista katsoen ole kovin kiinnostava. Jos EU:sta on ollut jotain hyötyä, Ruotsin apinoinnista on pitkälti päästy irti. Pohjoismainen yhteistyö on pikanttia harrastelua, mutta ei enää sellaista hartautta kuin ennen vanhaan, kun muuta pääsyä länteen ei ollut. [- -]"
– Kari Paaso, Kirjeitä Kööpenhaminasta, Dialogi 6/2006

(Suomen) kaksikielisyyden merkitys on siinä, että ruotsinkielisille on järjestetty tuplasti kaikkea: sekä suomen että ruotsin kielellä. Kun kaikki on myös "eget", on aina mukavampaa eikä tarvitse jonottaa. Kielilailla taataan kaksikielisille etuoikeus mm. valtion virkoihinkin. Opiskelupaikka irtoaa helpommin, kun voi hakeutua sekä suomen- että ruotsinkielisiin opinahjoihin, joista jälkimmäisiin pääsee helpommalla. Kyllä RKP:n kannattaa pitää "kaksikielisyydestä" kynsin hampain kiinni ja kyllä se on pitänytkin. On siitä kiva etu myös Ruotsille. Jospa suomalaisetkin saisivat kaikki asiakirjat ja tuotteiden selosteet valmiiksi suomeksi käännettyinä Ruotsista. Suomi kouluttaa ruotsin taitoisia virkamiehiä ja esim. sairaanhoitajia Ruotsiin, Ahvenanmaalta sinne menee lähes jokainen koulutettu. "Pitäähän suomalaisille ruotsia opettaa, nehän tulevat tänne töihin", olen kuullut monen ruotsalaisen sanovan. Eipä tarvitse ruotsalaisten itse opettaa, kuten muille maahanmuuttajille. Suomenkielisille tämä ei ole kaksikielinen maa. Ei itä- eikä keskisuomalainen kasva kotiseudullaan kaksikieliseksi.
– Nimim. "Finnkoling", HS Keskustelut, 15.8.2006

Vuoteen 1978 saakka yliopistoissa suoritettiin pakollinen pro exercitio-koe kahdessa vieraassa kielessä; aiemmin pakollisen latinan sai loppuvaiheessa vaihtaa toiseen nykykieleen. Ruotsin virkamieskoe oli kokonaan erillinen suoritus, jonka sitä tarvitsevat kävivät suorittamassa kielilautakunnalle. Mitään pakollista ruotsia ei siis ollut, vaan opiskeltiin akateemisesti tärkeitä suuria sivistyskieliä. Vuonna 1978 RKP:n opetusministeri Kristian Gestrin junaili kaikille pakollisen virkaruotsin, joka siitä lähtien on kohtalokkaasti rajoittanut yliopisto-opiskelijoiden kieliopintoja. Saksa, ranska ja muut ovat jääneet lapsipuolen asemaan englanti-ruotsi-yhdistelmän dominoivuudesta johtuen. On korkea aika poistaa tämä akateemisia opintoja haittaava ylimääräinen rasite. Sitä edistää se, että tulee tunnetuksi, miten pakollinen ruotsi yliopistoihin tuli: 'pukki oli kaalimaan vartijana'.

"[- -]Ruotsille ollaan nyt vihdoin laulamassa pitkiä, mutta ei kovin helliä jäähyväisiä. Poliitikkojenkin on vähitellen pakko ottaa lusikka kauniiseen käteen ja niellä epämieluisat realiteetit: 95 prosenttia painaa enemmän vaakakupissa kuin viisi prosenttia. Ruotsalainen kansanpuolue on itse asiassa tehnyt karhunpalveluksen omilleen, sillä joustamaton asenne ei ole omiaan herättämään positiivisia asenteita. Ruotsin kieltä on pidetty väkisin pystyssä hengityskoneiden avulla. Kenellekään ei ole tullut mieleen, että kenties naapurimaan kieltä halutaan oppia muutenkin."
– Irene Easton, Utain 6/2005

Viime viikolla saimme lukea uutisista, että Pohjoismaiden neuvosto (PN) ei katso, että heidän kokouksiaan kannattaisi simultaanitulkata suomen kielelle, vaikka kaikki suomalaiset kokousedustajat eivät tällä hetkellä pysty osallistumaan täysipainoisesti keskusteluun kielivaikeuksien takia.
Herää kysymys, mihin PN:a ja koko pohjoismaista yhteistyötä enää tarvitaan? Jos siis kokouksissa käsiteltävät asiatkin ovat niin tyhjänpäiväisiä, ettei kaikkien edes tarvitse ymmärtää, niin mitä siellä puhutaan?
Ensimmäisinä Suomen itsenäistymisen jälkeisinä vuosina pohjoismainen yhteistyö oli tärkeää muun muassa kaupallisista syistä ja jotta Suomi voisi erottautua imagollisesti Neuvostoliitosta ja Baltian maista. Toisaalta silloin Suomen poliittinen ja taloudellinen eliitti oli pääosin ruotsinkielistä, joten yhteistyö oli siinäkin mielessä luonnollista. Kylmän sodan aikaan yhteistyö oli imagollisesti oli entistä tärkeämpää, koska kansainvälisesti YYA-Suomi oli vaarassa leimautua itäblokin maaksi.
Nyt Suomi on EU:n "vanhana jäsenmaa", eikä kenellekään ei tule mieleenkään mieltää sitä miksikään nykyiseksi tai entiseksi kommunistimaaksi. Suomenruotsalaisten osuus on tippunut viiteen prosenttiin ja muutaman sukupolven kuluessa se luultavasti hävinnee marginaaliseksi seka-avioliittojen, joissa lapset puhuvat suomea, nakertaessa suomenruotsalaista väestöpohjaa.
Historiallisesti Suomella ja Ruotsilla on toki paljon yhteistä. Valloittihan Ruotsi Suomen ristiretkillään vuodesta 1155 alkaen ja piti sitä vallassaan aina vuoteen 1809 saakka. Etnisesti, kielellisesti ja geopoliittisesti suomalaisilla on kuitenkin paljon enemmän yhteistä mm. Viron kanssa. Talouspolitiikassa Suomella ja Ruotsilla on EU:ssa omat etunsa ajettavanaan ja turvallisuuspolitiikassa Ruotsista - jonka apu Suomelle on aina ennenkin ollut enemmän yksilöiden kuin valtion toimintaa - ei liene jatkossakaan apua vaan pikemminkin se on armeijansa miesmäärää supistamalla jäämässä Suomen avun varaan. Kannattaako pohjoismaiseen yhteistöhön siis enää panostaa?
– Nimim. "Advocatus diaboli", Ilta-Sanomat, Lukijan ääni, 4.7.2005

Mandariinikiina nimittäin ei todellakaan ole mikään tarpeeton kieli, vaan tulevaisuudessa Kiinan kielen ja kulttuurin taitajat ovat kysyttyjä. Eikä tuo tulevaisuus ole enää kaukana. Kiinan nousevan talous- ja teollisuusmahdin tuntijat tekevät jo nyt hyvät rahat. Mitenkään väheksymättä mainittujen Euroopan suurten kielten osaamisen tarpeellisuutta.
Mielenkiintoisinta tässä on se, että mandariinikiinan osaaminen on ainoa ironiana pidetty asia samanaikaisesti sekä alkuperäisessä artikkelissa että ensimmäisessä kommentissa.
Tietenkin ruotsin kieli on hyödyllinen, mutta sen osaajia maassamme on paljon jo ennestään. Vapaaehtoisesti kieltä opiskelevia varmasti riittäisi. Ruotsin kielen pakollisuus heikentää väestöryhmien välisiä suhteita ja vie resursseja pois muusta opetuksesta ja oppimisesta. Se ei kuulu tälle vuosisadalle.
"Ajattelemme liian rajoittuneesti, kuin sammakko kaivon pohjalla. Se ajattelee, että taivas on vain kaivon suun kokoinen. Jos se nousisi ylös, näkymä olisi aivan erilainen." - Mao
– Hannu T. Laine, Talouselämä-lehden keskustelu, 11.10.2005

Kuka se olikaan, joka sanoi että kielemme rajat ovat maailmamme rajat.
Kielikeskustelussa unohdetaan, että kieltenopiskelussa on kyse myös muiden kulttuurien opiskelusta. Toisten ymmärtämisessä ei tavoitteena ole pelkästään välineellinen hyöty, kaupankäynti. Tai mikäli tällainen on ainoa opiskelua tai jonkin kielen opetusta motivoiva tekijä, ymmärrykseen tuskin koskaan päästään.
Bisnestä voi tiettyyn pisteeseen asti varmaankin tehdä englannin lingua francalla, mutta oikeaa ymmärrystä siitä, mitä on todella tekemässä tai mitä todella tapahtuu, tuskin saavuttaa hyvälläkään amerikanenglannilla, jos toimii vaikkapa Ranskassa, Kiinassa tai Venäjällä.
Pakkoruotsin kohdalla saattaakin olla niin, että koemme Ruotsin / ruotsalaiset kulttuurisesti jo niin läheisiksi, ettemme tunne tarvetta opetella erikseen vielä heidän kieltäänkin. Ellemme sitten satu tarvitsemaan sitä henkilökohtaista hyötyä saadaksemme - oli se sitten työtä, rahaa tai rakkautta.
– Sanna Kangasluoma , Talouselämä-lehden keskustelu, 14.10.2005

Imperialismin eli siirtomaavallan ajan jäänteestä on kysymys.
Suomen ulkomaankaupassa: tuonnissa ja viennissä, on suuressa osassa ollut välikätenä ruotsalainen agentuuri tai muu kauppias, joka on osannut maailmankieliä. Itsestään selvää on, että meidän on pystyttävä itse myymään ja ostamaan maailmanmarkkinoilta, jotta itse hyötyisimme työmme myynnistä. Pakkoruotsin sijasta perustellumpaa voisi vaihteeksi olla vuorollaan pakkovenäjä, kiina, japani, espanja...
Suomalaisina annamme suurten kielialueiden edustajille ihan tarpeeksi tasoitusta opiskelemalla ensin yhden määrällisesti pienen kielen - äidinkielemme. Täysin kohtuutonta ja kohtalokasta on, että annamme tasoitusta vielä yhden yhtä pienen kielen (ruotsin tai suomen) opiskelulla
Miten yleisiä ja moneen kertaan toistettuja ja yhtä usein alasammuttuja ovatkaan väitteet:
- ruotsia tarvitaan pohjoismaisessa yhteistyössä!
- ruotsin kielen oppiminen auttaa oppimaan muita germaanisia ja indoeurooppalaisia kieliä!
- Suomi on kaksikielinen maa, kaksikielisyys rikastuttaa (yksikielinen Ruotsi on vielä rikkaampi!).
Venäjäkin on indoeurooppalainen kieli, samoin saksa, ranska ja espanja eli kaikkien niiden opiskelu auttaa myös muiden omaksumisessa. Venäjä on suurin kauppakumppanimme ja tulee yhä tärkeämmäksi. Kiina on myös voimakkaasti kasvava kauppakumppanimme ja myös Suomeen investoiva kielialue. Entä Intia ja sen kielet?
Kellä on silmät se nähköön ja kella korvat se kuulkoon: tarvitsemme kaikkia kieliä mutta toisia enemmän kuin toisia.
– Hannu Myllynen, Talouselämä-lehden keskustelu, 17.10.2005

Se, että Pohjoismaat - ja pohjimmiltaan muut EU-maat - ovat viiteryhmämme lainsäädännössä yleensä, ei tarkoita automaattisesti pakko-opetusta ruotsinkielessä ja nykyisenlaista kiintiöpolitiikkaa.
Lainsäädännön perustana ovat käsitykset yhteiskunnan ja kansalaisten suhteesta sekä siitä seuraavasta lainsäädännön hengestä ja suhteellisuudentajusta. Tässä olemme Pohjoismaissa periaatteessa samoilla linjoilla. Paitsi että kielipolitiikkaamme poikkeaa joukosta. Meillä elää käytännössä edelleen kielipoliittinen eliitti-ajattelu.
Suomen kielipolitiikan kritiikin ydin on demokratiassa, ei itseisarvoisissa näkemyksissä. Näkemysten yksituumainen vastakkainasettelu on populismia.
Kaikista poliittisista ratkaisuista on seurauksensa sekä yhteiskunnan että yksilötasolla. Kielipolitiikka on erittäin merkittävä kustannuserä, ja nämäkin rahat ovat jostain pois. Kielipolitiikan sanelemat ehdot vaikuttavat myös henkilökohtaisella tasolla, onhan kieli nimenomaan sosiaalinen väline, johon liittyy olennaisesti myös henkilökohtaisia intressejä. Näihin intresseihin on jokaisella oikeus.
Kielipolitiikan jos minkä tulisi olla avoimen keskustelun ja demokraattisen päätöksenteon kohteena.
Lisäargumenttina todettakoon, että (vastoin jonkin nimimerkin esittämää viittausta) tutkimusten, niin yksittäisten orgaanisaatioiden teettämät gallupit kuin akateeminen tutkimus, osoittavat, että selvä enemmistö suomalaisista vastustaa pakkoruotsia. Myös korkeakoulutetut suhtautuvat kielipolitiikkaan muita kriittisemmin. Näissä piireissä on ilmeisesti parempaa kykyä kyseenalaistaa ja käsitellä asioita Suomen kielipoliittisesti sangen yksiäänisen "mediatodellisuuden" ulkopuolella."
– Nimim. "Demokratian kansalainenko?", Suomi24 Kielipolitiikka

Suomen tiedostusvälineissä on ollut meneillään jo vuosia valtava propagandakampanja, jossa kaikin mahdollisin keinoin luodaan positiivista mielikuvaa ruotsinkielisestä kulttuurista ja ruotsinkielisten erinomaisuudesta. Jotta kansakunta oppisi ymmärtämään mistä suunnasta kaikki hyvä tulee, niin tämän saman kampanjan toinen puoli suuntautuu Venäjän mustamaalaamiseen.

Viekää myös Suomen valtion määräämä ruotsalaisen kulttuurin pakkosyöttö ja ihannointi pois. Viekää se vaikka Ruotsiin. Me haluamme olla ylpeitä suomalaisesta historiastamme ja juuristamme, emme halua olla identiteetiltämme ruotsalaisten vankeja omassa maassamme.Te väitätte että suomalainen identiteetti olisi jotenkin vajaa ilman ruotsalaisia vaikutteita. Kuitenkin mielestäni suomalainen identiteetti muuttuu vajaavaiseksi jos siihen lisätään jotain, mitä siihen ei kuulu. Ruotsalainen identiteetti ei siihen kuulu. Ruotsalainen, germaaninen identiteetti on lähtöisin Saksasta eikä se ole ollut täällä jääkauden lopusta asti. Suomalainen identiteetti ja kulttuuri on ollut ja sopeutunut tänne tuhansien vuosien aikana.

Olen tehnyt töitä Jyväskylässä ja Lohjalla. Jyväskylässä en kertaakaan yli kolmenkymmenen vuoden aikana tarvinnut ruotsintaitoa. Tarpeen olivat englanti, saksa, venäjä, kurdinkieli jne., mitä näitä vieraita maahanmuuttaneita nyt olikaan. Lohjalla oli ruotsikin tarpeen rannikon ruotsalaisasutuksen takia. Näitä ruotsalaisasutuksia on kuitenkin laajassa Suomen maassamme erittäin vähän, joten on tosiaan nykyään jo ällistyttävää, että koko maahan vaaditaan tätä ruotsin osaamista, kun muut kielet olisivat paljon tarpeellisempia, ja yhä tarpeellisemmaksi tulevat. Sellaisilla alueilla, jossa on suhteessa ruotsalaisia keskimääräistä enemmän, luulisi löytyvän ruotsin taitajia työssä olevien keskuudesta. Miksi siis estää maahanmuuttanutta työllistymästä? Hänen oma kielensähän olisi tarpeellinen, koska maahanmuuttajia on sijoitettu yleensä samalle paikkakunnalle muitakin, joten ei tarvita tulkkipalveluita, kun maahanmuuttaja palvelee hänen äidinkieltään puhuvia ihmisiä.
– M.Pajunen, HS Keskustelut, 14.8.2006

"Ennen luulin, että Tanska ei jotenkin olisi Pohjoismaa, että se olisi jotain muuta. Mutta kyllä se on, rennolla tavalla. Näillä ei esimerkiksi ole sitä ruotsalaisten ominaisuutta, että asiasta kuin asiasta tehdään moraalikysymys. Tanskalaiset ovatkin usein ruotsalaisten hyökkäysten kohde, harvemmin norjalaisten.
Koska ruotsalaiset eivät välitä suomalaisten asioista, meillä tätä PC (poliittinen korrektius) -vahdin virkaa yrittää toimittaa Hufvudstadsbladet.
Ainoa omituinen piirre näissä on niiden kieli. Se on olevinaan jotain ruotsia, muttei kuitenkaan ole. Se vaikuttaa myös pohjoismaiseen yhteistyöhön, jota pitäisi arvostaa. Kokouksissa puhutaan skandinaaviskaa, mikä tarkoittaa sitä, että muut paitsi suomalaiset ja islantilaiset saavat puhua äidinkieltään.
No herranjestas, siellä sitten suomenkielinen suomalainen, siis finne, istuu ja yrittää saada selvää, kun tanskalainen iloisena selittää asiaansa (Islannissa tanska on koulussa pakollinen). Yhteistyö tyrkätään sitten suomenruotsalaiselle, finländarelle. Ei asiasta niin väliä, mutta kai se osaa niiden kanssa seurustella. Tutkimuksen mukaan 4 prosenttia pohjoismaisessa yhteistyössä mukana olevista finneistä ymmärtää, mitä tanskalaiset puhuvat. Mitä se sellainen yhteistyö on?
Ikävää tosin on tuo yksipuolinen englanninkin suosiminen. Komissiossa opin sympatisoimaan ranskaa ja ranskalaisia. Niitä pidetään arrogantteina, mutta on hienoa, että sillä aikaa, kun suomalainen murisee mutta sopeutuu, ranskalainen lähtee torvet soiden kaduille pienestäkin syystä. Jos ette muuta sanaa ranskasta tiedä, painakaa mieleenne sana la grève, 'lakko'. Ja poliitikot joutuvat kuuntelemaan kansan ääntä myös vaalien välillä. [- -]"
– Kari Paaso, ohjelmajohtaja Maailman terveysjärjestön Euroopan toimistossa Kööpenhaminassa, Dialogi 4/2006

On ollut ikävä jättää saksa lukiossa pois, koska saksan tunnit olivat lähes koko ajan päällekkäin fysiikan kanssa, joka oli tärkein lukioaine minulle. Saksa olisi ollut tärkein kieli, koska olen opiskellut teknisellä alalla lukion rinnalla. Huomasinkin työharjoittelussa, että lähes jokainen käyttöopas oli saksankielinen, sillä teollisuuden laitteet ovat saksalaista tekoa. Lopputyössäni aion käyttää saksaa vieraana kielenä. Ruotsia osaan heikosti enkä ole vielä kertaakaan sitä tarvinnut täällä Savossa.

Jos ruotsin kieli olisi rikkaus Suomessa, se kantaisi itse itsensä, eikä sitä tarvitsisi pakottaa koko kansalle. Jos ruotsin kieli kuuluisi suomalaiseen identiteettiin, suomalaiset osaisivat tai sitten he opiskelisivat sitä vapaaehtoisesti, eikä sitä tarvitsisi pakottaa koko kansalle.
Ruotsin pakottaminen koko kansalle, alleviivaa ruotsin tarpeettomuuden. Tarpeettomuuteen panostaminen ei millään voi olla rikkaus, vaan se on rasite.
On olemassa vain yksi matematiikka ja yksi biologia ym. Niitä ei voi korvata. Siksi niitä kaikkia opetetaan kaikissa maailman kouluissa. Kieliä on monia, eikä niitä kaikkia voi opiskella, siksi pitää tehdä oikeita valintoja, eikä valita ruotsia. Koska koetaan, että ruotsin kielestä ei ole hyötyä, sitä ei haluta opiskella, eikä sitä käytetä. Koska ruotsin kieli ei ole rikkaus Suomessa, se ei kustanna itseään ja siksi sitä pitää tekohengittää pakottamisen muodossa koko kansalle.
Koska Suomessa ei polittisin keinoin voida, eikä onnistuta lisäämään ruotsin kielen hyödyllisyyttä, ollaan päädytty muodostamaan esteitä yksikieliselle suomenkieliselle toiminalle Suomessa, ruotsin kielen tukemiseksi. Siitä on syntynyt järjetön tilanne, jossa estetään suomenkielisen enemmistön kaikenlainen menestyminen ja sivistyksellinen kehitys, vähemmistön identiteettiä tekohengittämällä. Tämä on aiheuttanut tilanteen että opiskelupaikat ovat ensi sijaisesti tarkoitettu ruotsinkielisille ja jäljelle jäävät paikat voidaan jakaa suomenkielsille jotka opettelevat ruotsia.
Pakkoruotsin "rikkaus" on tehty keinotekoisesti aiheuttamalla haittaa niille, jotka eivät sitä osaa, käytä tai opiskele sillä kielellä. Tämä on aiheuttaa sen, että ruotsin kielentutkinto ja -taito vaaditaan työtilanteissa, joissa asia pystyttäsiin hoitamaan ja käsittelemään todellisesti yksikielisessä Suomessa pelkästään suomenkielellä. Näin on esimerkisksi Itä-Suomessa, jossa venäjän kieli ruotsin kielen sijasta, olisi paljon tärkeämpi hallita nyt ja varsinkin tulevaisuudessa.
Vain saduissa rikkaudet tulevat ilmaiseksi. Ruotsinopiskelu vie aikaa ja sitä kautta se on poissa jostain muusta tärkeämmästä aineesta. Ei kielitaito lisäänny jos osaa ruotsia jonkun toisen tärkeämmän kielen kustannuksella.
– Nimim. "arar", HS Keskustelut, 31.8.2006

Opiskeltavien kielien priorisointi voitaisiin suorittaa esimerkiksi tarveharkinnan perusteella, jolloin selvityksen pohjana voisi olla vaikkapa työnantajien (EK) esittämät perustelut näkemys tarvittavista kielistä. Tokihan on niin, että työnantajajärjestöjen esittämät mielipiteet eivät edusta mitään ehdotonta totuutta. Olemme jo tottuneet siihen, että suhdanteet vaihtelevat ja mikä tänään on työnantajien mielestä tarpeen, saattaa ehkä jo seuraavalla vuosineljänneksellä ollakin suorastaan kartettavaa. Kuitenkin pitkällä aikavälillä on myös kielten tarveharkinta opetuksen pohjalla varmasti paikallaan. Kvartaaliajattelu sopii kuitenkin perin huonosti koulujen kieltenopetuksen suunnitteluun, jossa toimitaan lähes kymmenen vuoden pituisella tarkastelujaksolla!
– Nimim. "Enfants", Jippii Kielipolitiikka

Ensin meillä valitetaan lääkäripulaa ja sitten kun saamme Virosta tai Venäjältä ammattitaitoisia lääkäreitä, joilta jo vaaditaan suomenkielenkin taito, pitäisi heidän vielä opetella ruotsiakin, jotta paikka julkisessa terveydenhoidossa toteutuisi. Missään muualla ei maahanmuuttajan tarvitse opetella kahta uutta kieltä viran saadakseen. Siksipä on turha itkeä, jos emme saa tänne hoitohenkilökuntaa vajetta paikkaamaan!
– Nimim. "LAR", HS Keskustelut, 28.2.2006

Tulkkia apuna käyttävää ei arvosteta yhtä paljon, kuin asiansa vieraalla kielellä itsensä ymmärrettävästi ilmaisevaa. Eikä siihen riitä mikään tankeroenglanti eikä eis-svai-rei-eikä tyhmemmäksi voi tulla-saksa. Kielitaito on sivistystä, mitä poliitikolta oletetaan löytyvän kansainvälisessä toiminnassa. Ei kielitaitoa, ei sivistystä eikä kunnioitusta keskustelukumppaniaan kohtaan. Ei kielitaidoton pysty ymmärtämään vieraan kansan kulttuuria, joten ei voi ottaa kantaa mihinkään. Vähintäin kahden vieraan kielen osaaminen ei pitäisi olla suun soiton ammattilaiselle ongelma, koska kieliä oppii puhumalla, tyhjän puhumisella ei mitään. On outoa, että pienipalkkaiselta poliisilta vaaditaan Ruotsin kielen taito. Mitä varten? Voiko sitä osaamalla kuulustella vietnamilaisia tupakan salakuljettajia tai puolalaisia laittomien maahantulijoiden kuskaajia? Kansainvälisten tehtävien hoitavalta isopalkkaiselta ei edellytetä edes kielitaitoa. Lipposen pitäisi hävetä puolustaessaan Rajamäkeä ja opettella sekin aika esimerkiksi saksan kielessä merkitykseltään oikeiden sanojen käyttöä ja sujuvaa puhumista.
– Nimim. "Sujuvasti seitsemällä kielellä", HS Keskustelut, 18.8.2006

Pakkoruotsista on aika luopua. Kielikysymys on sorron – tai ainakin epäoikeudenmukaisuuden – muoto. – Aapo Puskala

Ei tietenkään pakkoruotsi ole mikään ongelma vähäisen ÄO:n omaaville, se on ongelma korkean ÄO:n omaaville. Miksi haaskata resursseja mokomaan?

Vieraan kielen oppiminen on kuitenkin suhteellisen paljon aikaa vievä prosessi ja siksi kieliopinnot on suunniteltava optimaalisesti kääpiökieltä puhuvien suomalaisten kohdalla. Suomalaiset uhraavat yhden vieraan kielen paikan toiselle hyvin vähän puhutulle kielelle vain siksi, etteivät suomenruotsalaiset suostu puhumaan suomea Suomessa suomenkielisillä alueilla.

Suomenkielisen pitää olla kaksikielinen, jotta suomenruotsalainen saa palvelua yksikielisesti.

Noin 600.000 koululaista opiskelee viikottain ehkä 6 tuntia ruotsia. Samanaikaisesti pohjoismaiseen yhteistyöhön ja sen kokouksiin ottaa osaa alle sata virkamiestä. Kokouksia ehkä 12 vuodessa.

Eikö 95% enemmistö päätäkkään asioista? Tähän kohtaan tulisi kohdistaa kaikki huomio. Mikä estää päätöksenteon järkevyyden? Miksi 95% ei voi päättää kieliasioista? No, asiantilahan on tuttu melko monelle, mutta liian moni ei tätä vieläkään usko tai edes tiedä. Internetissä näkee jopa väitettävän, että suomenruotsalaista valtiolobbaajien joukkoa ei olekaan ja että suomenruotsalaisilla ei olekaan sitä väitettyä rahavaltaa eikä yhteyksiä "jonnekin muualle". Lainsäädännön ja lain toteutuksen valossa tilanne kuitenkin on toinen ja jopa huolestuttava."

"Kaikki suomalaiselle talouselämälle tapahtuneet negatiivisuudet eivät voi johtua globaalistumisesta tai suomalaisten kyvyttömyydestä. Koko ajan osa siitä suomalaisesta kansallispääomasta, jolla meidän olisi määrä osallistua kansainväliseen talouteen, liukuu kiihtyvällä tahdilla maan rajojen ulkopuolelle. Tämä ei ole vielä kielipolitiikkaa, mutta kielipolitiikka näyttää olevan tämän ilmiön öljyä. Ja miten kätevää öljyä se onkin; tilanne on houkuttelevan ja hämäävän monipolvinen.

Vinoutuneella kielipolitiikalla pidetään suomalainen enemmistö pois talouselämän ja hallinnon avainpaikoilta (Hanken, Åbo Akademi, Vasa jne.). Avainpaikkoja on rajallisesti, "tungosta ei saisi tulla". Rehellisyyden nimissä on tuotava esiin, että tuossa etuoikeutettujen pienessä ryhmässä on myös rasti-ruutuun-suomenruotsalaisia. Oleellista on myös tai etenkin se, että osingot tulevat täysimääräisinä, vaikka teollisuus ja talouden yksiköt karkoitettaisiin ulkomaille.

Melkein jokaisessa vaalitentissä (presidentinvaalit 2006, toim.huom.) puhutaan pakkoruotsista. Liikuttavan yksimielisesti kaikki ehdokkaat ovat sitä mieltä, että ruotsinkielinen vähemmistö on Suomelle rikkaus. Kaikki ovat myös yksimielisiä siitä, että jokaisen suomalaisen pitää opiskella ruotsia. Tämä yksimielisyys ei tietysti koske Soinia. Hän on omaa luokkaansa.
Miksi ehdokkaat eivät näe resurssien kohdentamisen ongelmaa? Nuori ihminen voi käyttää vain rajatun määrän energiaa kielten opiskeluun. Mihin tämä niukka resurssi pitäisi kohdentaa?
Uskoisin, että valtaosa suomalaisista puhuu kohtalaisesti yhtä vierasta kieltä. Useimmiten se on englanti. Toinen kieli on yleensä ruotsi, mutta sitä osataan huonosti. Erittäin harva suomalainen osaa edes välttävästi venäjää, ranskaa, saksaa, espanjaa tai italiaa. Nämä ovat kaikki Euroopan valtakieliä, suuria kieliä. Englannilla ei pärjää Espanjassa, Italiassa, Ranskassa, Itä-euroopassa tai Venäjällä. Ei pärjää, jos pärjäämisellä tarkoitetaan muutakin, kuin ruoan tilaamista ravintolassa, vaan käytännön asioiden hoitamista. Tiedän tämän kokemuksesta.
Nuori suomalainen pystyy englannin lisäksi opiskelemaan edes välttävästi yhden kielen englannin lisäksi. Enempää ei voi kohtuullisesti ihmiseltä vaatia. Miksi tämä toinen vieras kieli pitäisi olla ruotsi eikä joku Euroopan suurista kielistä?
Tähän resurssien käytön ongelmaan ehdokkaat eivät puutu, vaikka se on ilmiselvä. Miksi? Se johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että jokainen haluaa ottaa osansa suomenruotsalaisten äänistä.
Luulen kuitenkin, että esimerkiksi Niinistö olisi voinut erottautua tällä kysymyksellä ja kerätä enemmän ääniä suomensuomalaisten piiristä, kuin mitä hän olisi menettänyt suomenruotsalaisilta.
– Nimim. "tietokone"

Niin kauan kuin suomen kielen kirjakieli on ollut olemassa, ovat suomenkieliset saaneet taistella suomen kielen aseman puolesta. Suomen kieli ole vielä 2000-luvullakaan saavuttanut sille kuuluvaa asemaa; suomenkielinen ei edelleenkään saa Suomessa päästötodistusta, tutkintoa tai usein virkaa tai toimea ilman ruotsin kielen osaamista.

"[- -]Mielipiteiden pitäisi olla avoimia keskustelulle, eikä meidän pitäisi pitää niistä kiinni sitä kovemmin, mitä enemmän ne saavat vastustusta. Joidenkin asioiden me liberaalit suomalaiset katsomme olevan yksinkertaisesti vääriä. Ei ole väliä, onko asiaa kunnolla perusteltu, se vain on väärin tai oikein. Tällöin meille jää vanhoja asioita, joita ei enää osata järkevästi perustella. Esimerkkinä olkoon pakkoruotsi. [- -]"
– Erno Härkönen, Alppilan lukion lehti 1/2002

Olen vuosien aikana todennut yhtiömme maistereiden ja insinöörien tekevän huonoja kaupallisia sopimuksia ruotsalaisten kanssa, varsinkin riitatilanteissa. On myönnytty epävarmalla ruotsintaidolla tilanteissa, joissa ruotsalaisten olisi pitänyt myöntyä. Hyvällä englannilla olisivat tilanteet varmasti olleet meille edullisemmat. Hyviä saksantaitajia meillä kokemukseni perusteella löytyy, jolloin kauppa ja erimielisyydet on selvitetty oikeudenmukaisesti. Venäjä, balttia, Ranska, Italia ja Espanja hoidettu englanniksi joten on oltu "samalla viivalla". Saamen ja romanin katsoisin kuuluvan työväenopistojen harrastuspiiriin. Ruotsin, suhteellisen tärkeän, katsoisin kuuluvan koulujemme vapaavalintaisiin kieliin.
– Nimim. "Paavo", HS Keskustelut

"Minä olen opiskellut ruotsin kieltä suomalaisessa koulussa monta vuotta. Palkintona uurastuksesta minulla on jotakuinkin hallussa kieli, jota puhuu se 5 % Suomen väkiluvusta. Kun matkustan lautalla Ruotsin puolelle, en ymmärrä sanaakaan paikallisten puheesta. Minulle kun on taottu päähän suomenruotsia, joka on ääntämiseltään aivan erilaista. Suomenruotsin tarpeellisuudesta pohjoismaisen yhteistyön merkeissä on siis turha puhua. Kouluruotsilla ei pärjää muualla kuin Suomessa."
– Ebba bakar, HS Keskustelut

Mihin tarvitaan 17 suomenkielistä suomalaista? No tietysti palvelemaan yhtä Suomen ruotsikielistä ruotsin kielellä.

Ymmärrän, jos suomenruotsalaiset etupiirit haluaisivat pakottaa omaa väestöään, mutta pakottamisen kohteena ovat suomenkieliset. Toisen etnisen ryhmä pakottaminen kaiuttaa kummasti 30-luvusta.
– Nimim. "Fornjotr", Suomi24 Kielipolitiikka, 4.10.2006

YLEn pitäisi huolehtia kaikkien kansalaisten sivistyksellisistä tarpeista. Mielestäni olisi hieno ele, jos FST muutettaisiin yleiseksi vähemmistökanavaksi, jonka tehtävä olisi tuoda esiin kaikkia vähemmistökulttuureja Suomessa.

Jokin aika sitten Turku haki tietohallintopäällikköä vain tyydyttävällä ruotsinkielivaatimuksella. Rkp:n vaatimuksesta rimaa nostettiin hyvään suulliseen ja kirjalliseen taitoon. Tietohallintopäällikön ammatillista pätevyyttä ei ruotsin taito tunnetusti lisää. Hyvä suullinen ja kirjallinen taito ruotsin kielessä rajaa hakijat äidinkieleltään ruotsinkielisiin tai vähintään ruotsinkielisestä korkeakouluista valmistuneisiin ja on tietysti oiva keino järjestää suojatyöpaikkoja kyseiselle ryhmälle. Suoraan sanottuna vaatimus hyvästä ruotsin taidosta palvelee vain ja ainoastaan syrjintää virkoihin hakeutuvia päteviä suomenkielisiä hakijoita kohtaan.

Ruotsi ei ole tieteen kieli kuten saksa, ei business-kieli kuten englanti, ei kaunokirjallisuuden kieli kuten venajä, eikä maailmankieli kuten espanja, vain muutamia mainitakseni. Satunnaisesti joku voi sitä työssään tarvita, mutta ruotsi on sen verran helppo kieli oppia, että sen voi sujuvasti oppia muutamassa viikossa, jos siihen on tarvetta, varsinkin jos on oppinut saksan tai englannin. Mitä useamman kielen taitaa, sitä suuremmat mahdollisuudet rikkaaseen elamään. Olisi järkevämpää keskittyä valtakieliin; ja kun niistä muutaman hallitsee on helppo oppia näitä pikkukieliä. Jokainen tapaamani ruotsalainen on ällistellyt sitä, että suomalaisten on yhä pakko oppia ruotsia, eika ainoakaan ole pitanyt sita millään tavalla tärkeänä - ei edes maidemme valisille suhteille. Sita vastoin lähes jokainen heistä on harmitellut oman aidinkielensä koyhyytta: he mieluummin kayttavä englantia, koska englannissa on riittavasti sanoja ja ilmaisuja toisin kuin ruotsissa.

Tasa-arvomielessä kieli rinnastuu usein uskonnonvapauteen. Ajatellaanpa tilannetta, että Euroopan katoliset maat vaatisivat Suomea opettamaan katolista oppia maidenvälisten hyvien suhteiden ylläpidon edellytyksenä. Tai muslimimaat vaatisivat Suomelta kouluihin pakkoislamia. Tällaista ei voida kuvitellakaan, mutta Ruotsi vaatii Suomelta pakkoruotsijärjestelmän ylläpitoa.

Olen jonkun verran seurannut yrityskauppoja, joissa Suomi on toisena osapuolena. Uutiskynnyksen ylittäneitä tapauksia tässä:
Tänä vuonna suomalaiset ostivat 9 ruotsalaista yritystä ja ruotsalaiset eivät ole ostaneet yhtään suomalaista. Viime vuonna vastaavat luvut olivat 12-7. Näistä yrityksistä on osa suuria kansainvälisiä ja voi kuvitella, mitä kieltä käytetään esim. neuvotteluissa, joissa voi olla mukana niin suomalainen, ranskalainen kuin kiinalainenkin.

Ruotsin kielen osaamisen väitetään kuuluvan sivistyneen suomalaisen taitoihin muka historiallisista syistä. Niistä syistä latinan kielen osaaminen on paremmin perusteltavissa, mutta latina ei kuulu nykyään enemmistön eikä vähemmistön osaamiin kieliin.
– Nimim. "Kardinaali"

Jos Suomen kielipolitiikkaa arvostettaisiin maailmalla, siitä otettaisiin mallia. Miksi sitä mallia kukaan ottaisi, eihän Suomi pysty perustelemaan pakkoruotsia kunnolla edes omille kansalaisilleen.

Olen ollut pitkään ammattioppilaitoksessa opettajana ja käsitykseni on, että melko suuri joukko oppilaista ei opi peruskoulun yläasteella juuri mitään. Yhtenä syynä on yläasteen aine jako. Tähän saataisiin korjaus, jos pakollisia kieliä olisi vain kaksi, siis äidinkieli ja yksi muu, käytännössä englanti. Kolme kieltä on monille suomalaisille liikaa ja tosiasia on, että se toinen kotimainen on jostakin kumman syystä vastenmielinen ja oppimistulokset sen mukaisia. Pakollisuudelle ei ainakaan ole mitään perusteita. Englanti on nyt ja lähitulevaisuudessa ihan ylivoimaisen tärkeä kieli.

Jos joku luulee, että ruotsinkieltä osaamattomat ovat syrjäytyneitä, voi tehdä testin ja koettaa keskustella toisella kotimaisella kymmenen parhaan ystävänsä kanssa. Sekä kysyä kuinka paljon ruotsin kielestä on kullekin ollut hyötyä työuralla.

Ihan oikeasti alkaa jo tympiä tuo ruotsin erityisasema Suomessa. Kirkosta voi erota, mutta pakkopullaruotsista näköjään ei koskaan päästä eroon. Jokainen veronmaksaja ja yritys suomessa maksaa ruotsalaisuuden tukemisesta varmasti enemmän kuin mitä kirkkoon kuulumisesta.

Viime vuosien kuluessa neljässä suomalaisten kannalta merkittävässä maassa on toiminut kielikomitea:
1) USA:ssa oli komitea pohtimassa englannin kielen aseman vahvistamista ainoana virallisena kielenä.
2) Ranskassa toimi komitea, jonka tehtävä oli ranskan kielen aseman pönkittäminen Ranskassa.
3) Ruotsissa oli kielikomitea miettimässä, miten ruotsin kielen asemaa voidaan tukea entistä enemmän.
4) Suomessa oli pääasiassa ruotsinkielisistä koostunut kielilakikomitea, jonka tehtävä oli ruotsin kielen aseman vahvistaminen Suomessa."

"Suomessa on yllätys, yllätys, myös muita suuria kielivähemmistöjä, esimerkiksi venäjänkieliset ja saamelaiset. Suomen kaksikielisyys lienee näin ollen harhanäky. Maammehan on monikielinen! Joko olisi aika ottaa tasapuolisesti huomioon eri kielivähemmistöt? Kaksikielisyys yksinään on Suomelle suuri ylellisyys, joka maksaa. Eikö olisi kohtuullista jakaa kulut eri kielivähemmistöjen kesken. Vaikkapa FST:n ohjelmat, jotka ärsyttävät katsojia runsaudellaan, olisivat täysin hyväksyttäviä, jos niitä olisi oikeudenmukainen määrä. Osa voitaisiin korvata ohjelmilla, jotka edustavat muita vähemmistökieliä. Suomenruotsalainen kulttuuri vaatii veronsa, jota ei saa maksattaa kielienemmistöllä. Muistaa sopii, että suomalaisilla on omakin kulttuuri. Toinen muistamisen arvoinen asia on, että meillä pitäisi olla mahdollisuus käyttää aikaamme suurten maailmankielien opetteluun.

Ruotsin kielen opetus vie muutoinkin niukkoja resursseja muilta oppiaineilta. Erityisesti se vie opiskelijalta ja oppilaitokselta resursseja, jotka voitaisiin käyttää vaihtoehtoisten kielten opintoihin. Englannin kielen taito on huomattavasti ruotsia oleellisempaa nykyisin. Venäjää, saksaa ja ranskaa taitavia tarvittaisiin lisää. Laajasta kielitaidosta ja mahdollistuvien kontaktien määrän kasvusta on pelkkää hyötyä."

"Toimivaan kaksikielisyyteen ei sisälly pakkoa. Ruotsalaisuus ei missään mielessä kuulu suomalaisuuteen. Vahva ruotsalaisuus ja tapa millä Rkp on asioita hoitanut, ei millään tavalla viittaa kielelliseen - tai oikeastaan minkäänlaiseen - tasapainoon."

"Niillä yrityksillä jotka toimivat koko pohjolassa, on myös maailmanlaajuisia yhteyksiä. Näissä yrityksissä käytetään englantia pääkielenä. Maamme kaksikielisyys, niin kuin se nyt on järjestetty, ei suosi suomalaisyrittäjiä."

"Se että ruotsinkielisillä on käsittämättömän rikkaat säätiönsä ei tarkoita, että esimerkiksi kansanedustajat lahjottaisiin. Se olisi aivan liian riskialtista. Mutta esimerkiksi näin: Annetaan etuja puolueille, puheenjohtajille, solutetaan "omia miehiä" avainvirkoihin, tehdään kabinettisopimuksia, uhataan vetää pääkonttori Suomesta tai myydä lisää avainteollisuutta, aiheuttaa työttömyyttä, luvataan työllistää, avustaa, rakentaa ja rahoittaa, houkutellaan kriitikot ja tutkijat omiin yliopistoihin tai muihin huippuvirkoihin, poliitikot kirjoittamaan omiin lehtiin ja palkkioissa ei kitsastella. Kaikissa näissä on raha arvaamattoman tehokas apu, vaikka sitä ei suoraan käteen työntäisikään. Sehän olisi sitä paitsi korruptiota.

Yleensä suomenkielinen joutuu ensimmäisen kerran tekemisiin ruotsalaisuuden kanssa vasta koulussa pakkoruotsin muodossa. Ruotsalaisuus on suomenkieliselle yhtä vieras kuin norjalaisuus tai venäläisyys.

Jos suomen valtio on virallisesti kaksikielinen se ei tee kenestäkään ihmisestä kaksikielistä. Lait ovat ihmisten asettamia jotenka ne eivät määrittele maatamme, siksi niitä muutetaankin usein. Tämän maan määrittelee sen asuttama kansa eikä mikään laki. Suomen kansaa on jymäytetty menestyksekkäästi jo kymmeniä vuosia luulemaan että suomalaisuus olisi kaksikielinen.

Suomenruotsalaiset sanovat, että kaksikielisyys on rikkaus. Aivan varmasti on. Aivan varmasti monikielisyys on vielä suurempi rikkaus. Mutta onko rikkautta se, ettei saa valita, millä kielillä rikastuu.

Suomenkielinen lapseni sai valita toisen vieraan kielen alkaen ensi vuonna eli 4. luokalta. Vaihtoehtoina oli ruotsi, ranska, saksa ja venäjä. Ehdotin itse ranskaa, yhtä EU:n valtakieltä. Valitettavasti täällä kaksikielisellä rannikolla ei työpaikkaa edes autonasentajana saa, jos ei osaa ruotsia. Lapsi oli inhorealisti ja totesi, että hän ottaa ruotsin.Näin Suomen kauan kestänyt alamaisuus Ruotsin kuninkaan vallalle vielä EU:n aikoinakin säätelee lapseni elämää. Ranskaa ja saksaa osaavana Keski-Eurooppa olisi hänelle avoin. Nyt hänen on tyydyttävä Svensk-Finlandiin ja Ruotsiin.
– Nimim. Akateeminen äiti, HS Keskustelut

Suomenkielisten identiteetti on itsenäinen, minkä osoittaa laaja ja kauas historiaan ulottuva suomenkielinen kulttuuriperintö. Suomenkielisten ei tarvitse kielellisen identiteettinsä tueksi lainata tai omaksua vierasta kieltä.

Tämä kansalliskielien ja vähemmistökielen ero onkin mielenkiintoinen. Ruotsinkieliset kun pyrkivät esiintymään sekä tasavahvan kansalliskielen edustajana kuin myös vähemmistökielen edustajana; riippuen aina siitä, kumpi tilanne on itselle edullisempi. He ovat olleet oman edun ajamisessaan varsin tehokkaita, ja onkin päädytty mielenkiintoiseen tilanteeseen: Suomessa, lähes 100 prosenttisesti suomenkielisessä maassa on vain kaksikielisiä instituutioita sekä yksikielisesti ruotsinkielisiä instituutioita. Eli kaikki on tehty kaksikieliseksi muutaman prosentin vähemmistöä varten ja lisäksi heillä on vielä "omat juttunsa". Parhaita esimerkkejä tästä on RKP, joka suomen ainoa yksikielinen puolue (ruotsinkielinen) sekä Ahvenanmaa, joka on Suomen ainoa yksikielinen alue.
– Nimim. Solveig

"Se vaan, kun kansallistettu on vaan tämä "valtaistuin" (Kansallismuseossa), mutta itse tapahtumapaikka on luovutettuna ruotsinkielisten suomalaisten kirkkokristillisten haltuun. En tosin tiedä miten vilkasta toimintaa Porvoon tuomiokirkon seurakunnassaan on suomenkielinen toiminta...
Olisi ehkä aika maassamme siirtyä kielellisissä kysymyksissä jo väestöpohjaiseen käytäntöön, jossa ei ns. kansalliskieliä etusijaistettaisi, vaan käytännön toimet olisi sen kielipohjan mukaan. Nyt alkaa olla jo venäjänkielisiäkin maassamme jokseenkin ruotsinkielisten tapaan, mutta ruotsinkielisillä nämä etuisuudet on lain etuoikeuttamat pidemmälle. Pian alkaa myös tämä englanti painaa päälle yhä enemmät koulutus- ja valtaväestön keskuudessa. Eikä tällä menolla ole pitkäänkään kun jo aletaan virallistaa englannin etuasemaa, ellei tätä väestöpohjaista kielikysymystä nosteta pääasiaksi...
Täällä Salossa en ollut kuullut venäjää puhuttavan (muistin käytäntö) oikeastaan lainkaan ennen kun kymmenen vuotta sitten sattumalta valtuustosalissa satuin paikalle samalla venäläisen ystävyyskaupunkimme valtuuskunnan kanssa. Nyttemmin on Salossa jo tuhannen pintaan venäjältä saapuneita ja naapurinakin ollut on kuten lähistössä ja itse valtuustossakin. Salon kirjastossa kuulee päivittäin venäjän kieltä, englantiakin liki viikottain jne."
– Nimim. "lasser", YLE Radio 1 keskustelu, 9.10.2006

Ruotsin kieli on Suomessa vähemmistökieli. On järjenvastaista pakottaa merkittävä enemmistö opettelemaan tällainen pienen vähemmistön kieli, sillä sen käyttöarvo on vähäinen.

Suomenkieliselle valtaväestölle kaksikielisyys on keinotekoista, sillä ruotsinkielisistä 95,5 prosenttia on keskittynyt kaksikielisiin tai ruotsinkielisiin kuntiin. Suomenkielisissä kunnissa asuu vain noin 13 000 henkilöä, joiden äidinkieli on ruotsi (0,36 %) ja loput yli 3 600 000 asukasta ovat muunkielisiä. Lisäksi väestönkehitys osoittaa ruotsin käyttöarvon Suomessa entisestään vähenevän.

Paikallinen kielijakauma määrittää ruotsin kielen hyödyllisyyden viroissa. On esimerkiksi hyvin epätodennäköistä, että Keski-Suomessa tai itärajalla asuvalle olisi ruotsin hallitsemisesta juurikaan henkilökohtaista hyötyä. Koska ruotsi on pienille alueille keskittynyt vähemmistökieli, ei ruotsin kielen taidon puuttuminen rajoita suomenkielisen elinpiiriä käytännössä lainkaan.

Kielen todellisen käyttötarpeen puuttuessa kielitaito tylsistyy. Koska kieliympäristön ja olosuhteiden muuttuessa vieraan kielen perusteet voi tarvittaessa omaksua nopeastikin, ei ennalta varautuminen ei ole näistä näkökohdista tarkasteltuna mielekästä.

Pohjoismainen yhteistyö hoituu hyvin englanniksi ja sen merkittävyyskin on vähentynyt EU-jäsenyyden myötä. Suomen kielen asema pitäisi huomioida pohjoismaisessa yhteistyössä, sillä sekin pohjoismainen kieli, vaikkakin suomalais-ugrilainen, eikä indoeurooppalainen. Kun venäjänkielisten määrä Suomessa ennusteiden mukaisesti ylittää suomenruotsalaisten määrän, ryhmien keskinäinen asema muuttuu ongelmalliseksi.

Suomessa ruotsinkielisille täytyy järjestää kaikki palvelut omalla äidinkielellään ja jopa yläsavolaisen kyläpoliisin pitäisi suorittaa yliopistotasoinen ruotsinkielen tutkinto, vaikka paikkakunnalla ei ole asunut yhtään sitä tarvitsevaa viimeisen vuosisadan aikana. Joku tässä mättää!

Pakottaminen on epäinhimillistä ja tehotonta. Ruotsin osaamispakko on muulloin kuin "erittäin rajoitetuissa tilanteissa" EY-syrjimättömyysdirektiivien vastainen. Ruotsi ei EU:n ohjeistuksen vastaisesti suostu yhdenmukaistamaan vähemmistökielten (muiden muassa meänkielen) kohtelua Suomen kanssa, joten Suomen täytyy tulla asiassa vastaan ja muuttaa lainsäädäntöään ruotsin kielen osalta enemmän Ruotsin lainsäädännön kaltaiseksi.

Suomenruotsalaisen kulttuurin pakko-opetus kielen muodossa ei ole hedelmällistä. Kielen opiskelun tulee perustua todelliseen tarpeeseen eikä yksittäisen kulttuuriryhmän etujen pönkittämiseen.

Suomenruotsalaisten aseman kohtuuton korostaminen synnyttää kieliriitoja, kun valtaväestö kokee pienen vähemmistön hyväksikäyttävän keinotekoista erityisasemaansa.

Saamen kieli on kaunista. Kulttuuri on värikästä ja eksoottista. Saamet ovat sukulaiskansa ja kieli on sukulaiskieli. Kyllä sille pitää enemmän antaa arvoa kuin nyt. Miten olisi suomalaisille pakkoruotsi ja suomenruotsalaisille pakkosaame?

On myös esitetty, että pakkoruotsi-instituutio liittyi kylmän sodan aikaiseen tarpeeseen määritellä Suomi pohjoismaaksi ja länsimaaksi Neuvostoliiton uhan vuoksi. Tämän tarpeen katsotaan nykyisin vähentyneen.

Alkuperäinen pakkoruotsin tarkoitus liittyi osin ulkopolitiikkaan, sillä kun ei voitu olla osa länttä, täytyi keksiä joku keino erottautua idän maista. Suomessa siihen saumaan keksittiin pakkoruotsi, haluttiin sulautua Pohjoismaihin. Tästä Johannes Virolainen sai jopa palkinnon Tukholmasta. Nykypäivänä pohjoismainen yhteistyö ei ole enää yhtä keskeistä, ja EU:n merkitys on kasvanut.

Jos koululaitoksessamme ei olisi pakkoruotsia, vaan valinnainen ruotsin kieli muiden EU-kielten joukossa, noin puolet oppilaista opiskelisi ruotsia joka tapauksessa. Erona olisi vain se, että nuo vapaaehtoiset opiskelijat olisivat hyvin motivoituneita ja he edistyisivät opinnoissaan todennäköisesti keskimääräistä paremmin.
RKP onkin tehnyt varsinaisen karhunpalveluksen muutoin mukavalle suomenruotsalaiselle vähemmistöllemme, suututtamalla suomenkielisen enemmistön ruotsinkielisiä vastaan. Enemmistön asenteet suomenruotsalaisuutta kohtaan olisivat positiivisemmat jos ruotsin kieli olisi valinnainen oppiaine.
Kokonaan toinen asia onkin se, että tarvitaanko ruotsin kieltä enään kaikkialla Suomessa ? -Ainakin itärajan kunnissa venäjän kieli on tullut asiakaspalvelukielenä tärkeämmäksi kuin ruotsin kieli. Moskovalaiset turistit eivät näet osta ruotsiksi, vaan venäjäksi. Lapissa saamen kieli yhdistää yli rajojen.
Reaaliteetti on se, että englannin kieli on vieraista kielistä meille se tärkein. Ulkomaankaupan tilastojen pohjalta arvioituna, suurimman vientimaamme, Saksan, kieli olisi tärkeä. EUn hallintokielenä ei ole rantaruotsi, vaan ranska.
Sellaisissa sivistysmaissa kuten Ranskassa, Kanadassa ja Iso-Britanniassa vähemmistökielten asema on ratkaistu siten, että bretoni (Ranska), ranskan kieli (Kanadan Quebec) ja wales, kymri yms. (Iso-Britannia) ovat vapaaehtoisia oppiaineita. Ainakin Ranskassa ja Iso-Britanniassa on ollut jossain vaiheessa jopa rock-bändien muotioikkuinakin laulaa paikalliskielillä. Näin positiivinen suhtautuminen vähemmistökieleen voidaan rakentaa vain vapaaehtoisuuden kautta, ei pakolla.
Suomenruotsalaiset eivät ole mikään yhtenäinen ryhmä. Jo nyt RKPn sisällä käydään voimakasta köydenvetoa kielikysymyksestä. Nuoret hurrit ovat näet sitä mieltä, että pakkoruotsi vain heikentää heidän asemaansa. Vanhat menneisyyden dinosaurukset haluavat yhä nähdä suomenkielisen enemmistön pakkoruotsin kielen avulla sivistettävinä slaaveina. Ruotsin kielen säilymisen kannalta toivoa sopiikin, että nuorten RKPläisten liberaali linjanveto kielikysymyksessä voittaisi.
Laki pakkoruotsista laadittiin 1920-luvulla tilanteessa, jossa kansakunnastamme ihan oikeasti 1/5 oli ummikkosveduja. Television ja ihmisten lisääntyneen liikkumisen ansiosta, maassamme ei ole enään yhtäkään ummikkosvedua. Tilanne on muuttunut 1920-luvulta. Jokainen laki, joka on avoimesti ristiriidassa ympäröivän todellisuuden kanssa, on tuomittu epäonnistumaan. Niin kieltolaki 1930-luvulla, kuin laki pakkoruotsistakin lähivuosina.
Etelä-Afrikan Apartheid-politiikkaan kuului se, että värilliset (94% väestöstä) joutuivat opiskelemaan pakolla vähemmistön (6%) buurikieltä. Ei voi olla kysymättä, että aikooko RKPn vanhoollinen johto todellakin soveltaa Apartheid-politiikkaa suomenkieliseen enemmistöömme ?
Vaikka pakkoruotsista en henkilökohtaisesti pidäkkään, mielestäni jokainen uuden kielen taito on aina avain toisten kulttuurien ja ajatusmaailmojen ymmärtämiseen. Itse olen kiitollinen vanhemmilleni siitä, että jo siirtolaislapsena sain oppia ruotsin kielen Stokiksessa, nuorena aikuisena venäjää Neuvostoliitossa livenä, englantia USAssa ja saksaa Saksassa aikuisiällä. -Nopean oppimisen mahdollisti oma halu oppia; Jos minua olisi pakotettu, minä en olisi oppinut mitään.
Ilmaisilla ruotsin kielen kursseilla saavutettaisiin todennäköisesti sama kuin Bretagnessa, Quebecissä ja Walesissa saavutettiin. -Ruotsin kielestä voisi tulla pikantti muotikieli sitä haluaville, ja enemmistömmekin saattaisi aidosti kiinnostua ruotsinkielsien vähemmistömme kulttuurin säilymisestä.

Olen itse syntynyt välirauhan aikana ja aloittanut 40-luvun lopulla kansakoulun, josta sattuman kaupalla jouduin Iisalmen lyseoon aluksi keskikouluun ja sitten lukioon. Ruotsin kieltä alettiin tahkota päihimme heti ensimmäiseltä luokalta. Toisella luokalla joukko jaettiin kahtia jollakin periaatteella, josta en tänä päivänäkään tiedä mitään. 2A luokka aloitti englannin opinnot. 2B luokka saksan opinnot. Lukiossa saksa ja englanti tulivat lyhyinä kielinä mukaan opintoihin pakollisena. Umpisuomalaisella alueella eläneenä ruotsi oli yksi aine muiden joukossa, jota opiskeltiin, kun oli pakko. Kielipolitiikka ei meidän päihimme silloin mahtunut. Emme osanneet kysyä, mitä hyötyä minulle tämän kielen opiskelusta on. Myöhemmin olen oppinut kysymyksen tekemään ja saanut monenkirjavia vastauksia: perustuslaki, virallinen kaksikielisyys, kulttuuriperintö, kansallinen sopu, kansallinen rikkaus, ruotsin erinomaisuus aukaisemaan suomalaisten päitä muille kielille joitakin mainitakseni.
Vasta myöhemmin opin tietämään, että kuuluin vähempiosaiseen enemmistöön, joka ei ollut saanut nauttia ruotsin kielen jalostavasta vaikutuksesta hengen kehittymiseen. Ruotsalaisen ja myöskin norjalaisen yhteiskunnan harjoittama kulttuuri-imperialismi pohjoisilla alueilla ei sisältänyt myönteisiä aineksia asenteiden muodostumiselle. Vaikkakin opin ruotsin koulussa hyvin, en sitä ole mihinkään tarvinnut. Sittemmin en ole kieltä edes halunnut käyttää. Oulun yliopiston anatomian professori emeritus totesi kerran keskustellessamme aiheesta, että ensin kieltä ei halua käyttää ja sitten sitä ei enää osaakaan. Olen ollut muutamia kertoja ns. pohjoismaisissa kokouksissa, joissa mukamas puhutaan skandinaaviskaa. Kuitenkin ruotsalaiset puhuivat ruotsia, tanskalaiset tanskaa ja norjalaiset norjaa ja suomalaiset olivat tuppisuina. Olen kuullut, että joskus joku rohkea on muistuttanut kommunikaatio-ongelmasta puhumalla kokouksessa suomea.
Ymmärrän ruotsinkieltä äidinkielenään puhuvien suomalaisten kamppailun oman kielensä ja kulttuurinsa s.o. identiteettinsä säilyttämiseen. Samalla tavalla suomalaiset kamppailivat 1809-1917 venäläisten kanssa omasta identiteetistään. He ja ruotsinkielen opettajat muodostavat kuitenkin suomalaisen kulttuurin sisällä viidennen kolonnan, joka yhdentyvässä Euroopassa antaa ruotsalaisille mahdollisuuden harjoittaa hiukan toisenlaista imperialismia kuin siirtomaakaudella. Kielivalinnat ovat tärkeitä riittävän kommunikaatiokyvyn varmistamiseksi kansainvälisissä yhteyksissä. Saksan kielen merkitys tulee varmasti korostumaan tulevaisuudessa. Saksan kieli on toisen maailmansodan tapahtumien johdosta joutunut toisarvoiseen asemaan Euroopan unionissa. Sodanjälkeiset sukupolvet ovat asiain tilan tähän asti hyväksyneet. Epäilen, että jatkossa kun syyllisyysaspekti laimenee tulevat saksankieliset vaatimaan näkyvämpää asemaa Unionin politiikassa myös kielipolitiikassa.
Ranskan osaaminen olisi edullista Välimeren alueen ymmärtämiseksi. Olen ollut kerran kokouksessa Lyonissa, jossa olin ainoa joka ei ranskaa osannut. Unioni huolehtii asiat kuitenkin hyvin. Minua varten oli tuotu välineet ja tulkit, jotta homma hoituisi. Tunsin itseni hiukan kiusaantuneeksi. Herbert Lechner, joka nimestä päätellen on melko myöhään tuonut geeninsä rikastuttamaan pohjoista perintöä, kirjoitti Helsingin Sanomissa osuvan kirjoituksen kielipolitiikasta: " Suomi ja englanti ovat tärkeimmät kielemme". Hän kertoi erilaisista mielentiloistaan lukiessaan joidenkin suomenkielisten suomalaisten intomielisestä ruotsinkielen puolustamisesta Suomessa. Olen itse kiteyttänyt samat ajatukset muotoon: Ymmärrän kyllä miksi ruotsalaiset mielellään kusevat suomalaisten taskuun. Sitä minä en ymmärrä, että jotkut suomalaiset näyttävät siitä jopa nauttivan.

Jutussaan Ska vi prata svenska eli sano se ruotsiksi (Helsingin Sanomat, Nyt-liite 11/2005) toimittaja Joanna Palmén kirjoitti: ”FST:n Bettina Sågbom voisi olla sopiva henkilö opettamaan minut ja muut suomenkieliset puhumaan ruotsia.” Olisi ollut mielenkiintoista kuulla samalla, miksi suomenkielisten tulisi ylipäätään puhua ruotsia. Aivan kuten Palmén itse toteaa, Ruotsissa hän tilaa kahvin ja pullan englanniksi, vaikka osaa ruotsia. Suomenkielinen ei tarvitse ruotsin kieltä Ruotsissa, vielä vähemmän Suomessa ja tätäkin vähemmän muualla maailmassa. Miksi toimittaja Palmén ei opeta meitä suomenkielisiä puhumaan vapautuneemmin vaikkapa englantia täällä oleskelevien ulkomaalaisten kanssa? Kirjoitus oli absurdi; suomenkielinen yrittää puhua ruotsia henkilön kanssa, joka osaa suomea.
Jutussa haastateltu Bettina Sågbom sanoo huomiota herättävän lauseen, joka ilmeisesti heijastaa joidenkin suomenruotsalaisten asenteita: ”En tarkoita, että meidän kaikkien pitäisi seistä kaupassa ja kovaan ääneen vaatia palvelua ruotsiksi.” Millähän oikeudella Sågbom olisi kaupassa vaatimassa palvelua ruotsiksi? Luulevatko jotkut suomenruotsalaiset, että heillä olisi oikeus vaatia esimerkiksi kaupoissa palvelua ruotsin kielellä? Jos näin on, suomenruotsalaisilla on vakavia väärinkäsityksiä kielilaista ja siitä, että Suomi on virallisesti kaksikielinen maa. Kenelläkään ei ole oikeutta vaatia Suomessa yksittäiseltä henkilöltä palvelua ruotsin kielellä, ei edes valtion tai kunnan virastossa.
Seuraava Bettina Sågbomin lausahdus on vähintäänkin yhtä mielenkiintoinen. Hänestä ”on osaksi ruotsikielisten vika, että suomenkieliset eivät joudu tai pääse juuri koskaan puhumaan toista kotimaista kieltä”. Tarkoittaako Sågbom siis, että suomenkielisten tulisi joutua puhumaan ruotsia vielä enemmän kuin esimerkiksi Rkp ja Folktinget ovat jo vaatimassa. Folktinget esimerkiksi kehottaa ruotsinkielisiä tekemään valituksen oikeuskanslerille tai oikeusasiamiehelle, jos viranomaisissa asioidessa ruotsinkielinen palvelu on jollakin tavalla puutteellista .
Bettina Sågbom jatkaa: ”Mutta ainakin silloin, kun ihmiset haluavat puhua ruotsia, niin suotaisiin heille se ilo.” Ikävää, etteivät suomenruotsalaiset yleisesti ottaen kannata tätä periaatetta, sillä suurin osa heistä antaa kannatuksensa Rkp:lle. Kyseinen puoluehan ei kannata tuota ”silloin, kun ihmiset haluavat”, vaan vaatii ruotsin opiskelun olevan pakollista.
On toisaalta huvittavaa lukea, kuinka suomenruotsalainen asioi ostoskeskuksessa suomen kielellä, eli miten turhaa koulujemme pakollinen ruotsin kieli todellakin on, ja yhtä huvittavaa on se, etteivät suomenruotsalaiset voi asioida virastoissa suomeksi, vaikka he asioivat suomeksi ostoskeskuksissa.
”Suomenruotsalaiset vaihtavat herkästi keskustelun suomeksi, ja ennen kaikkea aloittavatkin sen lähes aina suomeksi”, Sågbom sanoo. Maassa, jossa 91 prosentin todennäköisyydellä toisen keskustelijan äidinkieli on suomi, kuuluukin sivistykseen aloittaa keskustelu suomeksi. Kuinkahan ruotsinkieliset saisivat vielä tuon ”lähes aina” pois.

Sivun alkuun

Artikkeleita
muualta
Artikkeli-
kokoelma
Mielipide-
kirjoituksia
Eurooppalaisen Suomen kielipolitiikka
Kielivalinnat ja kielten opiskelu
Vuosituhat on vaihtunut...
Pienen pieni uutinen
Pakkoruotsia tyhmille suomalaisille
Varastettu ilo
Oppi kaksi-
kielisyydestä
Kuihtuvan puun strategia
In Finland, a battle of the tongues
Borde svenskan göras frivillig?

www.pakkoruotsi.net