Suomen kielipolitiikka ja kieltenopetus

Oppi kaksikielisyydestä

Ote professori Erkki Pihkalan esitelmästä Suomalaisuus ja suomenmaalaisuus, 1999. Esitelmä on kokonaisuudessaan Finnica-sivulla. (Lihavoinnit ovat toimituksen.)

Huomattuaan pienenä, alle 6 %:n vähemmistönä suomen kielen osaamisen eli ns. kaksikielisyyden itselleen välttämättömäksi, ruotsinkielisemme alkoivat 1980-luvulla korostetusti vaatia suomenkielisiltä vastaavaa ruotsin osaamista. Suomessa ei enää ollutkaan kahta erillistä kansalliskieltä, suomi ja ruotsi, vaan kaikkien tuli perustuslakia väärin tulkiten olla kaksikielisiä, "koska Suomi on kaksikielinen maa" Ahvenanmaata lukuunottamatta. Kansalliseen identiteettiin kuuluisi siten ruotsin kielen osaamista, joten pakkoruotsi oli näin yhtä välttämätön kuin äidinkieli. Vaiettu sivuasia on, ettei Venäjältä paluumuuttavilta, kuten ei yleensäkään maahanmuuttajilta vaadita ruotsin oppimista. Ruotsinmaalaisilta maahanmuuttavilta vapaan ammattien harjoittajilta esim. hammaslääkäreiltä ei myöskään vaadita Suomen kielen osaamista, kun suomalainen ei puolestaan voi omassa maassaan valmistua ammattiin ja/tai suorittaa yliopistollista tutkintoa ruotsia opiskelematta. Niin sanoakseni perussuomalaisen tyypillinen piirre on siis vuodesta 1968 ollut, että hän on joutunut opiskelemaan ruotsia. Mikä paradoksi! Muistutan tässä, että Suomen kansalaisuuden saaminen edellyttää viiden vuoden asumisen ohella suomen tai ruotsin kielen osaamista. Minusta riikinruotsalaisilta tulisi vaatia kansalaisuuden saamiseksi saman tasoinen suomen osaaminen kuin vaaditaan suomenruotsalaisilta niin kauan kuin pakkoruotsi ja pakkosuomi ovat olemassa.

Vaatimus yhtenäiskulttuurista on ilmeisesti siksi voimakas, että ne, jotka pitävät ruotsin kielen osaamista osana kansallista identiteettiä, katsovat voivansa sanella ja pakottaa tämän käsityksensä myös niille, jotka ovat toista mieltä. Näin tehdessään he unohtavat sen, että Suomen kielilaki nojaa itseidentifikaatioon suomen- tai ruotsinkielisyyden suhteen eikä se tunne kaksikielisyyttä. Kaksikielisyys jää tässä väistämättä yksilötason ilmiöksi, joka sitä paitsi koskee yhä enemmän muun kielisiä kuin ruotsia puhuvia.

Asia voidaan nähdä toisinkin. Yleensä vähemmistöjen asemaa korostavana aikana Suomessa vallitsee yhä tilanne, jossa sanokaamme sen "aitosuomalainen tai perussuomalainen" väestönosa pakotetaan pakkoruotsilla omaksumaan hallitsevan "kaksikielisen ryhmän" kieli-identiteetti. Pakkoruotsi on näin ollen selvästi Euroopan Neuvoston vähemmistöjen asemaa koskevan vuoden 1995 sopimuksen 5 artiklan vastainen, sillä se kieltää kaiken pakottamisen ja sulauttamispolitiikan. Suomessa on kyllä toteutettu uskonvapaus, mutta mahdollisuus saavuttaa ammatillinen tai akateeminen loppututkinto ruotsia lainkaan osaamatta on yhä unelma.

Ruotsinkielen osaamisvelvoitteeen osalta viitataan usein historialliseen jatkuvuuteen. Se ei kuitenkaan kelpaa perusteluksi jatkaa esim. naisten vuosituhantista epätasa-arvoa miehiin nähden orjuudesta puhumattakaan.

Kaksikielisyyden selittäminen osaksi kansallista identiteettiä on nähtävä osana nykyisten ruotsinmielisten vallansäilytysstrategiaa. Kun yhteiskunnallinen ja taloudellinen valta Suomessa oli aikanaan ruotsinkielisten hallussa, niin nyt se pyritään pitämään ruotsinmielisten hallussa. Kansainvälisesti vertaillen "kaksikielisyyden rikkaus" on tässä vain hurskas fraasi niin kauan kuin sitä ei toteuteta suomenkielen suhteen Ruotsissa, Ahvenanmaalla tai pienten vähemmistökielten suhteen yleensä EU-Euroopassa. Liittovaltio Sveitsinkin kanttonit ovat alueperiaatteen mukaisesti yksikielisiä.

Itse asiassa huomattuaan 1980-luvulla kaksikielistyvänsä lähinnä Pohjanmaan ruotsinkieliset protestoivat tätä vastaan kirjailija Gösta Ågrenin ja apul. prof. Ralf Norrmanin johdolla. Sisäisen kielikriisin ratkaisemiseksi RKP:ssa kehitettiin niin kutsuttu "Allardtin-Taxellin paradoksi". Se tarkoittaa kaksikielisyyden ajamista suomenkielisten suhteen, mutta yksikielisten ruotsinkielisten instituutioiden säilyttämistä ja vaalimista. Kielikylpy sopisi näin ollen vain kieli-enemmistölle.