Suomen kielipolitiikka ja kieltenopetus

Pienen pieni uutinen

Kun Ruotsin uusi pääministeri Fredrik Reinfeldt viime viikonloppuna saapui Suomeen tervehdyskäynnille, astuttiin yhden henkisen kynnyksen yli. Pääministeri Matti Vanhanen päätti puhua ruotsalaisen virkaveljensä kanssa englantia.

Tähän saakka Suomen korkein poliittinen johto, myös Vanhanen, on käyttänyt näissä kohtaamisissa toista kotimaista kieltä ruotsia. Kun Reinfeldt tuoreena puoluejohtajana kävi Suomessa kokoomuksen vieraana, Jyrki Katainen teki saman valinnan kuin Vanhanen: myös hän valitsi keskustelukieleksi englannin.

Mitä väliä? Kun ruotsin kieli on monen suomalaisen suussa kankeata, miksi nöyryyttää itseään tankkaamalla huonoa ruotsia? Ja miksi suomenkielisen suomalaisen pitää aina puhua vierasta kieltä, kun ruotsalaiset voivat näissä keskusteluissa käyttää äidinkieltään, ja usein vielä puhuen sellaista murretta, että sen ymmärtäminen on piinallisen vaikeata?

Jos molemmat käyttävät keskustelussa vierasta kieltä, tilanne on tasapuolinen, eikä kumpikaan voi hyödyntää äidinkielen antamaa henkistä yliotetta.

On myös tärkeätä, että viesti välittyy keskustelussa mahdollisimman tarkasti oikein. Jos molemmat osaavat englantia ja toisen ruotsin taito on vajavainen, niin miksi hankaloittaa kielivaikeuksilla tärkeätä tapaamista?

Ruotsi on Suomessa toinen kotimainen kieli, mutta siihen törmää yhä harvemmin, eikä valtaosa suomalaisista enää joudu tilanteisiin, joissa ruotsin taito olisi välttämätön; vain ulkosaaristossa ja Etelä-Pohjanmaan syrjäisissä rannikkopitäjissä saattaa joutua ummikkoruotsinkieliseen maailmaan.

Tähän saakka ruotsin kielen käytöllä on ollut itseisarvo.

Kielellä on haluttu korostaa Suomen pohjoismaisuutta. Puhumalla pohjoismaisissa yhteyksissä toista kotimaista kieltä olemme osoittaneet kuuluvamme pohjoismaiseen perheeseen.

Tässä perheyhteisössä olemme tosin olleet ottopojan asemassa, sillä tanskalaiset ja norjalaiset ovat katsoneet oikeudekseen puhua omaa kieltään, joista varsinkaan tanska ei tottumattomalle suomalaiselle korvalle avaudu. Näennäisesti on puhuttu yhteistä kieltä, mutta yksi osapuoli on pakotettu hölmön asemaan.

Vaatii hyvää itsetuntoa pyytää tanskalaisia ja norjalaisia (ja skånelaisia) puhumaan selkeämmin ja hitaammin. Onneksi sellaisiakin poliitikkoja on Suomesta näihin päiviin saakka löytynyt.

Tämän lisäksi Suomella ja Ruotsilla on koettu olevan erityinen suhde, jossa ruotsin kielellä on ollut tärkeä symboliarvo.

Suomen historia on Ruotsin historiaa, ja toisinpäin. Ruotsi on ollut emämaa ja sittemmin isoveli – usein raivostuttava, mutta veli joka tapauksessa. Ruotsin kieli on ollut tämän erityissuhteen erityinen osoitus. Se on ollut niin tärkeä asia, että Suomessa ylimpään poliittiseen eliittiin ei aiemmin voinut nousta henkilö, joka ei pysty käymään keskustelua ruotsiksi. Näin ei enää ole.

Siteet höllenevät molemmin puolin. Siitä ajankohtainen osoitus on Vanhaseen liittyvä keskustelu.

Suomalainen toimittaja kysyi Ruotsin vaalitaistelun aikaan Reinfeldtilta, miten hän perheenisänä uskoo kestävänsä pääministerin tehtävän tuomat paineet. Toimittaja viittasi Vanhasen avioliiton kariutumiseen ja sitä seuranneeseen kohuun, joista Reinfeldt ei ollut kuullut mitään. Jos on vähänkin tarkemmin seurannut Suomen politiikkaa, tältä uutiselta ei ole voinut välttyä.

Yhteinen kieli katoaa ja kiinnostus toisen elämää kohtaan vähenee. Ne eivät ole merkityksettömiä asioita.

Samaan aikaan taloudelliset siteet Suomen ja Ruotsin välillä ovat tiiviimmät kuin koskaan Suomen Ruotsista irtautumisen jälkeen, ja liike-elämässä ruotsin kielen taito on tärkeä asia.

Tuleekohan ruotsin taidosta uudestaan osoitus kuulumisesta parempaan väkeen?

Tätä mietiskelin, kunnes kuulin, että StoraEnson vastavalittu toimitusjohtaja Jouko Karvinen suostui ensimmäisessä lehdistötilaisuudessaan vastaamaan kysymyksiin vain suomeksi ja englanniksi.

Antti Blåfield

Kirjoittaja on Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja. Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa 19.10.2006.