Pakkoruotsi.net - Kielellisen demokratian ja sivistyksen puolesta  
 

 Suomen kielipolitiikka ja kieltenopetus

 
Etusivu
Pakkoruotsin ajajat
Pakkoruotsin perustelujen tarkastelua
Suomen työelämän tarvitsemat kielet
Onko Suomi kaksikielinen maa?
Suomen kielipolitiikka vs. demokratia
Kielten opiskelu kouluissa
Ruotsinkieliset kiintiöt kouluissa
Ketkä haluavat muutosta?
Keinotekoisen kaksikielisyyden kustannukset
Median sensuuri
Ruotsalainen Kansanpuolue
Miksi pakollinen ruotsi?
Kielikylpyopetus
Pohjanmaa
KIEPO-projekti
Vain toimimalla voit vaikuttaa!
Uutiset ja kannanotot
Linkit
Info
Yhteydenotto

 

 
Eurooppalaisen Suomen kielipolitiikka

Suomen nykyinen kielipolitiikka juontaa juurensa 1960-luvulle, jolloin eduskunta päätyi siihen, että kaikille peruskoulun oppilaille tuli opettaa kahta pakollista kieltä. Kielipolitiikan tarkemmat määrittelyt ovat peräisin vuodelta 1978, jolloin kieliohjelmakomitea laati kieltenopetuksen suuntaviivat aina peruskoulusta yliopistoihin ja aikuiskasvatukseen. Kieliohjelman keskeinen sisältö oli turvata eri kouluasteille mahdollisimman monipuolinen kieltenopetus. Komitea arvioi muun muassa, kuinka suuren osan työelämässä toimivista suomalaista tulisi hallita kieliä ja miten hyvin.

Peruskoulun ja lukion kielipolitiikan jatkoksi päätettiin, että kaikkien korkeakouluopiskelijoiden tuli opiskella yhtä tai kahta vierasta kieltä toisen kotimaisen kielen lisäksi, mikä linjaus laajennettiin koskemaan ammattikorkeakouluja 1995. Keskiasteen koulu-uudistuksen yhteydessä yhden vieraan ja toisen kotimaisen kielen opetus tehtiin pakolliseksi peruskoulupohjaisessa koulutuksessa 1985; ammatillisella toisella asteella tosin väljästi soveltaen. Kielipoliittiset linjaukset olivat eurooppalaisittain uraauurtavia. Suomi täytti eurooppalaista kielipolitiikkaa koskevat linjaukset ennen kuin niitä koskevat Valkoisen Kirjan periaatteet formuloitiin 1995: jokaisen Euroopan kansalaisen olisi osattava ainakin kahta kieltä äidinkielensä lisäksi.

Kaukonäköisen kielipolitiikan tuloksena olemme saaneet uudet ikäluokat, jotka ovat opiskelleet äidinkielensä lisäksi vähintään kahta kieltä, lähinnä englantia ja ruotsia. Vertailuksi voidaan mainita, että monessa Euroopan maassa ollaan kaukana Valkoisen Kirjan tavoitteesta.

Eikö siis ole syytä tyytyväisyyteen kielipolitiikkamme hoidosta? Peruslinjauksesta, kahden kielen periaatteesta, kyllä. Mutta kielipolitiikkamme keskittämisestä kaikilla koulutusasteilla kahteen kieleen, englantiin ja ruotsiin, on syytä olla todella huolissaan, etenkin tulevaisuuden kannalta. Onko kansallisesti viisasta, että olemme Euroopan yhteistyökuvioissa englantia puhuva kansa?

EU:hun liittymisen myötä Suomen kieliympäristö on muuttunut. Esitän ohessa seitsemän muutokseen johtanutta tekijää.

Ensinnäkin, Suomi liittyi EU:hun 1995 ja on kirinyt toimillaan yhä lähemmäs sen ydintä. Tälle kehityssuunnalle ei näy kääntöpistettä. Suomalaisia asiantuntijoita tarvitaan yhteisillä areenoilla, eikä yhdessäkään työryhmässä tai asiantuntijatehtävässä, saati virkamiehenä, selviä ilman Euroopan keskeisten kielten tuntemusta.

Toiseksi, Suomi on juridisesti sitoutunut noudattamaan kansainvälisiä sopimuksia ja perustaa toimintansa kansainväliseen oikeuteen, yhteisiin sopimuksiin. Oman äänen esillä pitäminen näillä areenoilla tapahtuu aina vierailla kielillä.

Kolmanneksi, maailmanlaajuinen dialogi kaupan esteiden hallinnassa sekä pankki- ja finanssitoiminnassa eri organisaatioiden kautta on todellisuutta, johon Suomi on sitoutunut. Osallistuminen näihin prosesseihin niin EU:n kuin maailmanlaajuisten organisaatioiden kautta edellyttää asioiden kiinteää seuraamista, pitkäjänteistä ja aktiivista osallistumista sekä taitavaa ilmaisukykyä näissä kieliyhteisöissä.

Neljänneksi, Suomen kansantalouden kannalta elintärkeä muutos on ollut työelämän, erityisesti elinkeinoelämän, globaalistuminen. Näköpiirissä on yhä lisääntyvä kansainvälinen liiketoiminta, jossa maamme pienet markkinat ovat kauan sitten lakanneet olemasta riittävät taloudellisesti kannattavaan liiketoimintaan. Asiakkaat ovat Euroopassa ja Euroopan ulkopuolella, ja globaalit yhteenliittymät koskevat niin suuria kuin yhä useampia pieniä yrityksiä.

Viidenneksi, kehittämiseen liittyvä tutkimusyhteistyö niin tuotekehityksessä kuin perustutkimuksessa on kansantalouden elinehto, jotta sekä henkiset että aineelliset voimavarat saadaan riittämään hyviin hankkeisiin. Kansainvälisen tason osaaminen on korkeakoulujen elinehto, niin nyt kuin tulevaisuudessakin.

Kuudenneksi, tietoyhteiskunta on tuonut ulottuville tietoverkon ja mobiilin käyttöympäristön, jossa monikielinen tieto on saatavilla teknologian avulla. Tämäkin näkökulma edellyttää sopeutumista diskurssiyhteisön kielivalikoimaan.

Seitsemänneksi, maassamme on ollut havaittavissa demografisia muutoksia, jotka edellyttävät kielellistä mietintää. Olemme saaneet ja saamassa lisää kasvavia kielivähemmistöjä, joiden osallistuvuus tai syrjäytyminen on osaltaan kielikysymys. On jopa esitetty arvio, että venäjänkielisen väestön osuus voisi lähitulevaisuudessa kasvaa lähes yhtä suureksi kuin ruotsinkielisten osuus. Väki muuttaa yhä enemmän kaupunkeihin, ja kielikirjosta tulee todellisuutta.

Kielten tarpeet ovat, toden totta, muuttuneet ympäristön kansainvälistymisen ja Euroopan yhdentymisen myötä. Tarvitaan kykyä olla aktiivisina toimijoina ja kommunikoijina laajalla rintamalla eri alojen asiantuntijafoorumeilla. Aiommeko hoitaa yhteytemme Eurooppaan lähinnä englanniksi?

MIKSI MONIKIELISYYDESTÄ
KESKEINEN EUROOPPALAINEN ARVO?

Syksyllä 2002 Strasbourgissa pidettiin Euroopan neuvoston kielipolitiikkajaoksen kutsuseminaari, jonka teemana oli tulevaisuuden eurooppalainen kielipolitiikka. Aineistona oli arvovaltaisen työryhmän valmistelema kielipolitiikkaopas. Siinä kielipolitiikkatyön tavoitteeksi on ilmoitettu yhtenäisen viitekehyksen luominen kansallisen kielipolitiikan hahmottamiseksi. Euroopan ministerineuvosto on tähän mennessä hyväksynyt asiakirjan, jossa Euroopan yhteisön kielipolitiikaksi on muotoiltu monikielisyyden periaate (plurilingualism). Tämä eroaa monikielisyydestä (multilingualism) siten, että jälkimmäinen on eurooppalaisen kielialueen ympäristön piirre: Euroopassa puhutaan yli 100 kieltä. Silti Euroopan asukkaista suuri osa on yksikielisiä, eli he osaavat vain omaa äidinkieltään.

Eurooppalainen tavoite onkin, että jokaisella maanosan kansalaisella on monikielisyyden piirre, kyky käyttää useampaa kieltä eritasoisesti, eri tarkoituksiin. Yksilöllä on hallussaan useampia kieliä, joiksi nostetaan myös alue-, vähemmistö- ja maahanmuuttajakielet sekä myös niin sanottujen kontaktikielten kautta saatu laajempien kielisukulaisperheiden tuntemus, kuten esimerkiksi ranskan ja espanjan tuntemus latinan kielen pohjalta.

Olennaista on, että kieliä ei arvoteta "maahanmuuttajakieliksi" ja "valtakieliksi", vaan kaikki kielet tunnustetaan eurooppalaisen kulttuurikirjon keskeiseksi ilmenemismuodoksi ja sinänsä arvokkaiksi. Arvotuksissa ei myöskään tehdä eroa eurooppalaisten ja ei-eurooppalaisten kielten välille. Lisäksi monikielisellä eurooppalaisella on kielitaidon lisäksi kokemusta useammasta kulttuurista; kielen- ja kulttuurintuntemus halutaan siis liittää läheisesti kieliin muiden kielten kuin ehkä englannin osalta.

Euroopan ministerineuvosto on nostanut monikielisyyden keskeiseksi arvoksi tukemaan eurooppalaisen identiteetin syntymistä. Euroopan neuvoston kielipolitiikkaoppaan perusteluista käy ilmi, että monikielisyyden katsotaan ehkäisevän sosiaalista syrjäytymistä. Täysivaltainen Euroopan kansalainen haluaa osallistua yhteiskunnalliseen kehittämiseen ja kunnioittaa muita kansalaisia, heidän puhumaan kieliä ja heidän edustamiaan kulttuureja. Monikielisyys mahdollistaa paremman työllistyvyyden ja asujien maantieteellisen liikkuvuuden. Se mahdollistaa tavaroiden ja palvelujen liikkuvuuden lisäksi nimenomaan ajatusten liikkuvuuden kulttuurien välillä. Kielioikeuksia pidetään itse asiassa osana kansalaisoikeuksia. Eurooppalaisen kielipolitiikan unelma on "yhteinen, jaettu käsitys" (common, shared vision) eurooppalaisesta kielten mosaiikista, joka edistää demokraattista yhteiskuntakehitystä. Kansallisella tasolla monikielisyyden edistämisen tulisi kuulua keskeisenä osana jäsenmaiden opetussuunnitelma-, kielitutkinto- ja opettajakoulutussisältöihin.

Euroopan neuvoston kutsuseminaari nimesi englannin hallitsevan aseman yhdeksi eurooppalaisen "monikielisyysunelman" suurimmista uhista. Jos englannin asemaa lingua francana vahvistetaan, muut kielet jätetään tällöin toissijaiseen asemaan, ja eurooppalaisten kulttuurien rikkaus vaarantuu. Siksi osallistujat esittivät toivomuksia, että englannin ohella muutkin Euroopan kielet voisivat eri yhteyksissä toimia lingua francana. Entä Suomi? Miten näistä eurooppalaisista linjauksista käsin Suomi kehittää omaan kielipolitiikkaansa?

SUOMEN KIELIMOSAIIKKI

Nykyisin Suomi toteuttaa vuodelta 1978 periytyvää kielipolitiikkaa. Tuloksena on paljon positiivista, mutta silloin kirjattua politiikkaa on voitava arvioida nykyisen työelämän, ja vielä tärkeämmin, tulevaisuuden näkökulmasta. Päähavainnoksi kuitenkin jää tuttu tosiasia: suomalaiset osaavat englantia ja jonkun verran ruotsia, mutta liian vähän muita kieliä. Kansainvälisiin tehtäviin olisi monesti tiedossa hyviä henkilöitä, mutta kuka osaisi myös ranskaa ja saksaa. Entä venäjää, japania tai kiinaa?

Mitä kertovat tilastot toteutuneesta kielivarannon kehityksestä? Tilastoja on valitettavasti laadittu lähinnä yksittäisten koulutusmuotojen piiristä, joten niitä on vaikea vertailla. Suomalaisen kielivarannon kehittymisestä vuositasolla saa kuitenkin jonkinlaisen käsityksen seuraavassa esitettyjen lukujen perusteella.

Peruskoulun kielivalinnat ovat olleet varsin vakaat vuosina 1994-2001 opiskelleiden osalta. Opetushallituksen Kimmoke-hankkeen 2001 tilaston mukaan koko peruskoulun 7.-9. luokkien ikäluokasta (noin 185 000 oppilasta) pitkää A-kieltä opiskelleista on valinnut keskimäärin 98 prosenttia englannin, 91 prosenttia ruotsin, 21 prosenttia saksan, 8 prosenttia ranskan ja 1 prosentti venäjän tarkastelukautena 1994-2001. Peruskoulussa luodaan pohja vahvimmalle vieraalle kielelle, joten ensi valinta on hyvin tärkeä kielitaidon kehittymisessä. Saksan, ranskan ja venäjän valitsevat enimmäkseen tytöt.

Lukiokoulutuksen valinneista voidaan tarkastella pitkän kielen valinneiden ryhmää (35 414 oppilasta), koska pitkän kielen pohjalta on mahdollista saavuttaa hyvä kielen taito. Opetushallituksen koulutuksen määrällisten indikaattorien raportista käy ilmi, että vuonna 1999 englannin valinneita oli 30 662, saksan 499, ranskan 379, venäjän 194 ja espanjan 0 (ruotsin 1983 ja suomen 1918). Vain 3 prosenttia (1072 oppilasta) oli valinnut saksan, ranskan tai venäjän pitkäksi kieleksi.

Ylioppilastutkintoon ilmoittautuneet vuoden 2001 kevään ja syksyn 80 124 oppilasta kirjoittivat tarkastelun kohteena olevista kielistä 105 273 erilaajuista koetta. Ne jakautuivat oheisen taulukon mukaisesti.

Taulukosta ilmenee, että pitkän tai lyhyen saksan, ranskan, venäjän ja espanjan kirjoittaneiden osuus on vaatimaton, vain 15 558 koetta, kun englannin ja ruotsin osalta luku on 89 715 koetta. Toisin sanoen: jos voidaan ajatella, että ylioppilastutkinto olisi näyttö kielivarannon olemassaolosta, vain 3 prosenttia näytöistä liittyy Euroopan suuriin kieliin saksaan, ranskaan, espanjaan tai venäjään.

Ylioppilaskoe/
ilmoittautuneita
v. 2001
Pitkä
oppimäärä
Keskipitkä
oppimäärä
Lyhyt
oppimäärä
Yhteensä
Englanti 47 272 - 1 195 48 467
Ruotsi 2 978 38 270 - 41 248
Saksa 910 - 8 530 9 440
Ranska 358 - 3 911 4 269
Venäjä 193 - 884 1 077
Espanja - - 772 772
Yhteensä 51 711 38 270 15 292 105 273

Ammatillinen toinen aste keskittyy samoin vahvasti kahteen kieleen. Kieltenopetuksen arviointiraportissa Kieliäkö ammatissa? (Pirjo Väyrynen ym., 1998) annettujen rehtorien arvioiden perusteella kieliä on tarjottu pakollisina toisella asteella vuonna 1996-97 seuraavasti: englantia 86,2, prosenttia, ruotsia 81,2, saksaa 8,2, ranskaa 3,8, venäjää 1,8 ja muita kieliä 1,8 prosenttia. Tarkkoja toteutumatilastoja ei ole käytettävissä. Muiden kuin englannin ja ruotsin osuus on siis aika marginaalista siitä huolimatta, että toisella asteella on muun muassa kaupallisia opintoja.

Ammattikorkeakoulujen tehtävänä on yhtäältä tarjota työelämän kielitaito-osaamista eri alojen ammatteihin ja toisaalta noudattaa kieliasetuksia. Käytännössä tämä merkitsee kieliresurssien käyttämistä pääosin kahteen kieleen, englantiin ja ruotsiin. Amkota-tilastojen perusteella vuonna 2001 ammattikorkeakouluissa oli 121 461 opiskelijaa. Näistä 12 015 opiskeli saksaa, 5 839 ranskaa, 4 262 venäjää ja 4 379 espanjaa.

Tarjotuista opintoviikosta englantia oli 42 prosenttia, ruotsia 27, saksaa 12, ranskaa 6, espanjaa 4, venäjää 4, italiaa 1, muita vieraita kieliä 1 ja suomea 3 prosenttia. Ammattikorkeakoulussa näkyy myös surullisia kielipolitiikan seurauksia: ammattikoulupohjainen autoinsinööri opiskelee jopa kuusi opintoviikkoa ruotsin kieltä saavuttaakseen asetuksenmukaisen taidon ruotsin kielessä, jota hän marginaalisesti voi tarvita, sen sijaan että hän voisi opiskella autoalalla ensisijaisesti tarvittavia kieliä eli englantia ja saksaa.

Aikuisten kielitaidon arviointiraportti vahvistaa havaintoja kahteen kieleen keskittymisestä. Pirkko Sartonevan toimittamassa Opetushallituksen raportissa Vieraiden kielten osaaminen Suomessa (1998) selvitettiin aikuisväestön kielitaitoa eri ikäryhmissä. Englantia osaa noin 2,1 miljoonaa (66 prosenttia aikuisväestöstä), joista 34 prosenttia hyvin tai erittäin hyvin, ruotsia osaa noin 1,8 miljoonaa (55 prosenttia), joista 17 prosenttia hyvin tai erittäin hyvin, ja saksaa osaa noin 930 000 (29 prosenttia), joista vain 4 prosenttia hyvin tai erittäin hyvin. Ranskaa osaa 260 000 aikuista (8 prosenttia aikuisväestöstä), joista vain 1 prosentti hyvin tai erittäin hyvin, venäjää osaa noin 160 000 (5 prosenttia), joista 1 prosentti hyvin tai erittäin hyvin, espanjaa osaa noin 96 00 (3 prosenttia) ja italiaa 64 000 (2 prosenttia). Aktiivinen viestijä tarvitsee melko hyvän kielitaidon työelämässä.

Yliopistot tarjoavat yleisen käsityksen mukaan varsin laajan kielivalikoiman kielikeskuksissaan. Koottuja tilastoja ei ole tarjolla, mutta esimerkiksi Helsingin yliopiston kielikeskuksessa opiskeli vuonna 2001 noin 12 100 opiskelijaa 17 vierasta kieltä, mukaan lukien ruotsia. Englantia ja ruotsia opiskeli 60 prosenttia, Euroopan suuria kieliä saksaa, ranskaa, espanjaa, italiaa ja venäjää noin 38 prosenttia ja muita kieliä noin 2 prosenttia – kielten opiskelijoista yhteensä vain 249 henkilöä.

Tampereen yliopiston kielikeskuksen tilanne on samansuuntainen. Lukuvuonna 2001-02 siellä oli kielenopiskelijoita noin 8 672, joista ruotsia ja englantia opiskeli 53 prosenttia, Euroopan suuria kieliä 43 prosenttia ja muita neljää kieltä (arabiaa, japania, kiinaa ja viroa) 4 prosenttia (257 opiskelijaa). Korkeakoulutkin siis on sidottu keskittymään kahteen kielipolitiikkamme valittuun kieleen, englantiin ja ruotsiin. Silti luvut ovat hiukan lupaavampia kuin alemmilla kouluasteilla. Kun harvinaisten kielten opiskelu kuitenkin päästään aloittamaan vasta korkeakouluissa, taitoa ei ehdi kehittää toimivaksi työelämän viestinnän välineeksi vuoden parin kursseilla.

Yksityiset kieliyrittäjät ja henkilöstökoulutus voivat vapaasti kouluttaa henkilöstöään tarpeellisiksi katsomissaan kielissä. Yritysten kielitutkimukset osoittavat kuitenkin, että henkilöstöä koulutetaan lähinnä kielissä, joissa henkilöillä on jo pohjataidot. Jos siis saksan ja ranskan opiskelu ei ole alkanut kouluaikana, yritykset harvoin ryhtyvät kouluttamaan alkeista. On tarkoituksenmukaisempaa siirtää työntekijä muualta tai rekrytoida kielitaitoinen henkilö kuin odottaa kielipääoman karttumista.

TYÖELÄMÄN KIELITAITOTARPEET

Suomessa on erityisesti 1990-luvulla tutkittu ennätyksellisen paljon kielitaidon tarpeita eri aloilla. Kielitaidon tarvekartoitukset, kuten Opetushallituksen Prolang, ovat kerta toisensa jälkeen todistaneet, että tarvitaan lisää englantia, ranskaa, saksaa, venäjää ja espanjaa. Ainoa kieli, jonka tarpeen on havaittu pysyvän samana tai jopa vähenevän on ruotsi, toinen kotimainen kieli.

Työelämän kielitaitotutkimusten pohjalta voi ensiksikin päätellä, että kielivalikoimaa on syytä laajentaa, koska suurimpia kielitaidon ongelmia työelämässä on, että henkilö "osaa liian harvoja kieliä". Toiseksi, interaktiivisuus ja suullinen esiintymiskyky ovat onnistuvan viestinnän avainasioita. Erityisesti tilanteet, joissa on useita erikielisiä keskustelijoita on todettu haasteellisiksi suomalaisille. Kolmanneksi, työelämässä on tarve ymmärtää paremmin kulttuuritapojen erilaisuutta ja samankaltaisuutta ja näiden merkityksiä – kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää. Neljänneksi, sähköpostin ja verkkosivujen myötä kirjoittamisesta on tullut uusi, vaativa kielitaidon laji. Viidenneksi, englannin käyttäminen lingua francana, vaatii käyttäjältä korkeatasoista osaamista, ja vain harva suomalainen kokee saavuttaneensa siinä riittävän hyvän tason.

Opetushallitus on KIMMOKE-hankkeessaan (Kieltenopetuksen monipuolistamis- ja kehittämishanke 1996-2001) tehnyt mittavia ponnisteluja monipuolistaa kielivalikoimaa nykyisillä säädöksillä, mutta laihoin tuloksin. Onkin niin, että kielten valikkoa lisäämällä ei saada aikaan muutoksia kielivalintoihin niin kauan kuin reunaehdot sementoivat englannin ykköseksi (A-kieli) tarpeesta johtuen ja ruotsin B-kieleksi säädöksistä johtuen. Jos kumpikin nykyisistä pääkielistä olisi samassa valikossa yhdessä suurten Euroopan kielten kanssa, saisimme lisää kieliyhdistelmiä, kuten englanti-saksa-ruotsi, ranska-saksa-ruotsi ja englanti-venäjä-saksa. Tämän valikon avaaminen tuottaisi kielitaidon moninaisuutta, jota kansainvälistyvä maailma vaatii. Kieliä olisi siis yhä kaksi pakollista ja lukiossa vielä kolmas (ja haluttaessa neljäs). Valikkoon kuuluisivat englanti, ruotsi / finska, saksa, ranska ja venäjä; lukiossa haluttaessa muitakin.

KIELITAIDON KOHDENTUMINEN

Jos lukija katsoisi yllä esitettyjen lukujen riittävän Euroopan suurten kielten taidoksi Suomessa, jäljelle jää silti kieliongelma: kielitaito ei riittävästi kohdistu sinne, missä sitä tarvitaan. Tasa-arvokehityksestä huolimatta miehet toimivat naisia useammin tehtävissä, joissa tarvitaan vaativaa kielitaitoa. Työelämän kielitaitotutkimuksessa, muun muassa Prolang-hankkeessa, todettiin keskijohdossa miesten tarvitsevan kielitaitoa vaativissa kielenkäyttötilanteissa, kuten neuvotteluissa, ongelmia ratkaistessa ja esitelmänpidossa. Naiset toimivat enemmän yksinkertaisissa kielenkäyttötilanteissa, joita ovat esimerkiksi rutiinipuhelut ja asiakaskontaktit. Kuitenkin naisten kielitaidon havaittiin olevan parempi kaikissa kielissä: englannissa 3,4 (miehet 2,9), ruotsissa 2,9 (1,9), saksassa 1,6 (0,6) ja ranskassa 0,5 (0,01) asteikolla 0 - 5. Miehistä 66 prosenttia arvioi kielitaitonsa osittain tai kokonaan riittämättömäksi, naisista vain 56 prosenttia.

Taustana on tietenkin se, että peruskoulussa ranskaa, saksaa ja venäjää opiskelleista valtaosa on tyttöjä. Lukiossa pitkän saksan, ranskan tai espanjan valinneista vain 31 prosenttia oli poikia. Ylioppilaskirjoituksiin vuonna 2001 saksan, ranskan, venäjän ja espanjan kokeisiin ilmoittautuneista vain 25 prosenttia oli poikia.

Miehistä siis suuri osa kokee työelämässä kielitaitonsa usein puutteelliseksi. Lisäksi heidän kielitaitonsa on sekä itsearvioiden että testitulosten perusteella vaatimattomampaa kuin naisten. Kuitenkin vaatimukset onnistua työelämässä monikielisessä viestinnässä ovat kovimmat. Kielipolitiikan haaste on siis myös kohdentaa monipuolisen kielivarannon kehittäminen molempiin sukupuoliin. Tämä tuskin tapahtuu valinnaisuutta lisäämällä ja olettamalla, että pojat valitsisivat vielä yhden kielen, vaan tiukkaa kielivalikkoa avaamalla. Kahden vieraan kielen oppiminen on jo sinänsä monille riittävän kova vaatimus, ja sen pitäisi riittää useimmille ammatti-ihmisille. Kansallinen menestyminen kun vaatii niin paljon muutakin kuin kieli- ja viestintätaitoa.

Yleissivistävän koulun puolella käydään keskustelua siitä, tulisiko ruotsin olla pakollinen oppiaine ylioppilaskirjoituksissa. Opetushallituksen emerituspääjohtajan Jukka Sarjalan näkemyksen mukaan (Spektri 3/02) ruotsin on suomenkielisissä lukioissa oltava pakollinen oppiaine oli se sitten ylioppilaskirjoituksissa pakollinen tai ei. Keskusteluun on osallistunut muun muassa Suomen Kuvalehti, joka perää uutta kansainvälistä suomalaisuutta edistävää kielipolitiikkaa (44/02) valitellen sitä, etteivät halukkaat lukiot päässeet mukaan rakennekokeiluun valinnaisuuden vakinaistamiseksi ylioppilaskirjoituksissa. Tulevaisuuden toimintaympäristö kutsuu erilaistamaan kielivalikoimaa, historialliset tekijät pitämään kiinni aiemmista käytännöistä.

Pääministeri Paavo Lipponen ehdotti syksyllä 2002 pohdittavaksi, voisiko työelämän ruotsin opiskella jo lukiossa. Ruotsin kielen tavoitetaidon hankkiminen lukion aikana olisikin hyvä asia, jos sen voisi toteuttaa. Kuhunkin ammattiin kuuluu kuitenkin omat diskurssinsa, esimerkiksi insinöörille tekninen ja sairaanhoitajalle hoitotyön viitekehys. Asetuksessa on lähdetty ammatin harjoittamisen ja ammatissa kehittymisen kannalta tarpeellisen kielitaidon hankkimisesta koulutuksessa. Näitä tavoitteita on lukioaikana, ennen ammattialaan perehdyttävää opetusta, mahdoton ennakoida saati kielenopettajan opettaa.

On kuitenkin erinomainen ajatus, että ruotsia voisi jo lukioaikana oppia käyttämään viestinnän välineenä. Jos lukion suorittanut olisi jo hankkinut taidon toimia yleisissä työelämän kielenkäyttötilanteissa, sosiaalisissa kontakteissa, puheluissa ja kokouksissa ja kyvyn kirjoittaa tavallisia sähköposteja ja kirjeitä, voisi tutkintokoulutus keskittyä ammattialan viestintään.

Vaikka Suomi on kielipoliittisessa suunnittelussa muuta maailmaa pari vuosikymmentä edellä (Riitta Piri, Kanava 1/02), kielipolitiikassamme on jääty itseihailun tasolle, pohtimatta liiemmin, miten nykyinen kielipolitiikka palvelee työelämää ja muuttuvan maailman tarpeita. Nyt on aika havaita, että maailma on muuttunut. On todettava vanhan kielipolitiikan yksipuolistava vaikutus, määriteltävä kielipolitiikan tavoitteet uudelleen ja ryhdyttävä tarkkailemaan kielivarantomme kehittymistä.

MITÄ PITÄISI POHTIA?

Miten pitkälle Suomea palvelee edellä kuvattu vahva perinne ja kannanotto, joka käytännössä tarkoittaa keskittymistä kahteen kieleen, englantiinja ruotsiin? Katsommeko, että tämä riittää myös tulevaisuuden Suomeen? Onko viisasta jättää kielivarannon kehittäminen Euroopan suurissa kielissä vapaaehtoisen harrastuksen varaan?

Voidaanko vaihtoehtoisten pakollisten kielten määrää lisäämällä turvata suomalaisten aktiivinen toimijuus maailmalla? Oman näkemykseni mukaan ei voida. Kielten tärkeydestä huolimatta koulutuksessa on panostettava muuhunkin kuin kielitaidon kehittämiseen. Keskustelua onkin käytävä siitä, miten kielipolitiikka avaa kielivalikot eri koulutusasteilla, niin että tuloksena on kahta tai kolmea eri vierasta kieltä osaavia ihmisiä joka alalle. Tällöin joudutaan puuttumaan ruotsin poikkeusasemaan, ensimmäiseksi korkeakoulusektorilla: työelämään valmistavassa vaiheessa on voitava opettaa niitä kieliä, joita työelämä näillä koulutusaloilla edellyttää.

Miten ruotsinkielisille voidaan turvata palvelut omalla äidinkielellä? Sivistynyt suomalainen osaa ruotsia, koska sivistyksemme juuret ovat monin sitein kiinni ruotsinkielisessä perinnössä. Kaikilla aloilla tarvitaan ruotsia, mutta kaikkien ei tarvitse sitä osata. Kielivalikon avaaminen on ruotsin kielelle mahdollisuus, ei uhka. Ruotsin kieli pääsee samaan asemaan valikossa kuin muutkin kielet, ja ne, jotka ruotsia opiskelevat, voivat kehittää taitonsa paljon korkeammalle tasolle kuin nykyisin on mahdollista. Ruotsin osaamistasohan on kuristettujen tuntimäärien takia merkittävästi alempi kuin englannin taso. Ruotsin valinneista, joiden tavoitteeksi voisi panna esimerkiksi 60 prosenttia ikäluokasta, saadaan kielitaitoisia virkamiehiä ja henkilöstöä kaikille aloille.

Mistä johtuu, että suomalaiset opiskelevat laajoja määriä englantia (9-12 vuotta) ja ruotsia (7-9 vuotta), laajempia kuin eurooppalaiset opiskelukumppaninsa, ja silti arvioivat kielitaitonsa lukion jälkeen varsin puutteelliseksi? Onkin syytä keskustella instrumentaalisen eli käytännön kielitaidon saamisesta laajasisältöisten oppimäärien rinnalle. Esimerkiksi käytännön ruotsin oppimäärä voisi hyvin olla tarjolla yleissivistävän koulun puolella. Näin enemmistö voisi hankkia instrumentaalisen ruotsin taidon suullisia kielenkäyttötilanteita varten. Suomalaiselle kieltenopetusperinteelle ominainen kirjallisen kielitaidon korostaminen ja yksityiskohtien testaus ovat kuluttaneet resursseja, joita olisi tarvittu suullisen ja käytännön kielitaidon oppimiseen. Nykyisellään ylioppilastutkinto jarruttaa käytännön kielitaidon oppimista.

Minkälaisen seurantajärjestelmän avulla kielitaitovarantomme kehittyminen pysyy ajan tasalla? Mitkä ovat tavoitteemme vuosille 2010 - 20? Kannattaisiko asia ottaa käsittelyyn pian, koska lainmuutoksista koulutuksen tulosten näkymiseen kuluu vuosikymmeniä?

Edellä mainitussa Strasbourgin seminaarissa Unkarin ministeriön edustaja esitteli hanketta, jossa maan kielipolitiikkaa oli arvioitu Euroopan neuvoston asiantuntijaryhmän kanssa. Tiettävästi Suomi on menossa arvioitavaksi vuonna 2004. Meille saattaisi olla hyödyksi saada ulkopuolinen asiantuntijanäkemys kielipolitiikastamme, koska olemme sokeutuneet pitämään nykytilaa vaihtoehdottomana.

Kielitaidon erilaistaminen kannattaa. Työelämä saa tarvitsemiaan eri kielten osaajia eri tehtäviin. Ymmärrämme eurooppalaisten kumppaniemme kantoja paremmin, jos pystymme seuraamaan heidän omalla äidinkielellään käymäänsä keskustelua. Myös suomalaisia kannanottoja kuullaan paremmin, kun ne esitetään puhekumppanille mieluisamman viestintäkulttuurin avulla. Suomalaiset ideat ja keksinnöt tulevat vivahteikkaammin kuulluiksi, kun ne tulkitaan Euroopan suurilla kulttuurikielillä – ei vain englanniksi. Olemme kunnostautuneet kansainvälisissä vertailuissa hyvänä koulutus- ja teknologiamaana; nyt voisimme kunnostautua kaukonäköisen kielipolitiikan tekijänä.

Marjatta Huhta

Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja Helsingin ammattikorkeakoulun vieraiden kielten yliopettaja. Artikkeli on julkaistu Kanava-lehdessä 2/2003.

 

Artikkeleita
muualta
Artikkeli-
kokoelma
Mielipide-
kirjoituksia
Eurooppalaisen Suomen kielipolitiikka
Kielivalinnat ja kielten opiskelu
Vuosituhat on vaihtunut...
Pienen pieni uutinen
Pakkoruotsia tyhmille suomalaisille
Varastettu ilo
Oppi kaksi-
kielisyydestä
Kuihtuvan puun strategia
In Finland, a battle of the tongues
Borde svenskan göras frivillig?

 

 
www.pakkoruotsi.net